Heinäkuun koittaessa matkakuume oli taas noussut huippuunsa ja helpotusta tarjosi matka joka alkoi viikonlopulla Tallinnassa, jossa juhlimme ystäviemme häitä. Päivät ja illat kuluivat häähumussa, joten en nyt kerro mitään uutta Tallinnasta, sää oli mukava, häät olivat rakkauden täyteiset ja tunnelma mahtava. Siitä oli hyvä aloittaa kesäloman ensimmäinen osuus. Tavoistani poiketen tänä vuonna loma oli jaettu kolmeen osaan, reissujen aikatauluista johtuen. Sunnuntaiaamuna kun hääjuhlinnasta oli toivuttu, oli aika suunnistaa Tallinnan lentokentälle ja lentää Helsingin kautta Krakovaan. Helsingissä vaihdoimme juhlavaatteita täynnä olleen laukun retkikamoihin, korkokenkiä, leninkiä tai pukua ei tällä reissulla tarvittaisi.
Saavuimme illalla myöhään Krakovaan josta olimme varanneet huoneen Airbnb:n kautta eräästä kommuunista. Varsin toimiva ratkaisu meille. Aamun koitteessa suuntasimme jo bussille ja kohti Zakopanea. Krakovaa en siis nähnyt nimeksikään. Zakopanesta lähdimme jalkapelillä Tatra vuorille, tuonne Puolan ja Slovakian rajalla sijaitsevaan kompaktiin vuoristoon.
Tyypillinen maisema Tatra vuorilla, pieniä järviä ja teräviä huippuja.
Mahtava paikka, koko vuoriston voi käytännössä nähdä kävellen. Ja vaikka alue on melko pieni, on vuoret ihan oikeita vuoria. Muutamat vuoristomajat olimme varanneet etukäteen niiden oletettavan ruuhkaisuuden takia, mutta osaan menimme vain päivän päätteeksi ja aina järjestyi nukkumapaikka. Yhtenä yönä se tosin oli keittiön lattia, mutta kun omaa minun unenlahjani, eipä se haitannut. Aamulla toki vähän häiritsi kun aikaiset retkeilijät ja kiipeilijät hakivat kuumaa vettä ja samalla tietty potkivat lattialla nukkuvia. Vahingossa, toivon.
Ensimmäinen huippu, Rysy 2503m, Puolan ja Slovakian rajalla.
Slovakian puolella poikkesimme vuoristosta pieneen maalaiskylään, Slovenska Vesiin. Minä olin katsonut kartasta että se on aivan vuorten juurella, ja varasin meille pienen maalaistalon sieltä kahdeksi yöksi. No, kun saavuimme vuoristosta Tatranska Lomnican pikkukaupunkiin, josta oli tarkoitus vuokrata polkupyörät joilla pääsisimme käden käänteessä kohteeseemme, jotenkin kävi ilmi että Slovenska Ves on 18 km päässä… Eipä muuta kuin pyörät alle ja alamäkeen laskettelimme perille kivassa maalaismaisemassa. Kylä oli varsin viehättävä, eikä yhtään kaduta että valitsin sen meille pariksi päiväksi, jos olisimme heti tajunneet sen olevan niin kaukana, olisi varmaan valittu toinen paikka ja tämä olisi jäänyt näkemättä. Kylässä ei ollut yhtään hotellia, joten ei myöskään yhtään turistia. Mikä oli melko virkistävää, koska se huono puoli Tatra vuoristossa on, että se on
Paluumatka Slovenska Vesista.
ruuhkainen, ainakin sesonkiaikana. Tatranska Lomnicaan palatessamme se ihana alamäki olikin sitten ei niin ihana ylämäki, ja olin valmis luovuttamaan ja ottamaan bussikyydin perille, mutta jotenkin minut taas suostuteltiin ja tsempattiin jatkamaan pyöräillen. Seuraavana aamuna suuntasimme reissun ehdottomasti upeimmalle osuudelle, kiipeilyoppaan kanssa kiipeämään ihan oikeaa vuorikiipeilyä! Se oli hurjaa! Huiputimme Lomnicky Stit (2634m) vuoren oppaamme johdolla. 10 päivää vuoristossa oli täynnä upeita kokemuksia, 90 km kävelyä, 50 km pyöräilyä, 5300 m korkeuseroja ja 300 m vuorikiipeilyä. Tai pitäisi kai ilmaista 7 pitchiä. Näimme karhun, murmelin ja kauriita. Söimme parasta gulassia ikinä. Huomasimme Slovakialaisen valkoviinin olevan hyvää. Ja tämä kaikki on vain parin tunnin lennon päässä Helsingistä.
Vuorikiipeilypäivä
Puolasta kotiin palattuani, kävin viikon pyörähtämässä töissä, jonka jälkeen oli aika pakata jälleen retkeilykamppeet ja hypätä auton kyytiin kohti pohjoista. Suuntasimme kohti Kilpisjärveä isäni ja setäni kanssa kolmistaan. Naurua ei reissusta puuttunut. En ole koskaan käynyt Lapissa kesäaikaan, ja kaikki oli minulle uutta. En myöskään ole käynyt niin ylhäällä kuin nyt menimme, maisemat oli upeat! Ja yllättävästi ne muuttuvat täysin kun ylitetään raja Norjan puolelle. Huiputimme ekana päivänä Saanan, seuraavana päivänä lähdimme sitten Norjaan ja tarkoituksena kiivetä Haltin huipulle. Jäi näkemättä se huippu. Voisi sanoa että lähdimme vähän soitellen sotaan, esimerkiksi kartta olisi voinut olla ihan hyvä mukana. Mutta hauskaa meillä oli, huiputetaan Halti sitten joskus toiste.
Saana Mallalta päin kuvattuna.
Minulle riitti ihmeteltävää ihan muutenkin tuolla tunturilapissa. Kilpisjärveltä lähdimme kohti Pyhää, matkalla koukattiin moikkaamassa serkkua Ylläksellä yhden yön yli. Mutta sitten se Pyhä, siellä oli odottamassa Tunturimaraton, jossa minun oli määrä juosta puolikas. Ja sen myös juoksin. En ole harrastanut varsinaisesti polkujuoksua, lapsena nyt juostiin poluilla ja metsissä, mutta aikuisena lähinnä olen kyllä juossut ihan teitä pitkin. Vaan sehän olikin oikein kivaa! Ja yllättävän raskasta, isäni ohjeisti että viimeisellä latupohjaosuudella ei tarvitse enää säästää voimia vaan voi vain antaa mennä. No kun saavuin siihen kohtaan, tämä ajatus päässäni lähdin juoksuun. Vauhti ei kasvanut yhtään. Mutta perille maaliin pääsin, ja alle oman odotusaikani, joten hyvinhän se sitten meni. Ja jäin koukkuun heti, ensi vuonna uudestaan, jos treeni alkaa sujumaan kaikkien flunssien ja loukkaantumisien jälkeen hyvin, yritän koko matkaa. Katsotaan kuinka käy.
Taas oli hetki arkea edessä, illat täyttyi jälleen kiipeilyllä. Kunnes koitti syyskuun puoliväli ja elämäni ensimmäinen ruskaretki! Hyppäsin iltakoneeseen kohti Ivaloa ja huomasin heti että ruskaretket taitaakin olla vähän varttuneemman väen suosiossa. Bussikyyti kentältä Kiilopäälle, jossa minua odotteli elämäni valon lisäksi taivaan oma valoshow! Revontulet ottivat minut hienosti vastaan.
Tervetuloshow Kiilopäällä. Kuva: Sampsa Sulonen
Vaeltelimme muutamia päiviä UKK:n kansallispuistossa upeissa ruskamaisemissa, en oikein osannut odottaa niin upeaa väriloistoa mitä näimme. Ylitimme kahlaten virtaavia jokia, näimme paljon poroja, nukuimme autiotuvissa ja kävinpä tunturipurossa kastautumassakin! Kun pääsimme takaisin Kiilopäälle, minuun oli jo iskenyt flunssa, ja seuraavana aamuna iski syysmyrsky tunturiin, joten pysyin visusti pedissä, ja olin onnellinen että flunssa vei voimani ja tuuli vei ruskan vasta siinä vaiheessa.
Ruskapuskassa Kiilopäällä. Kuva: Sampsa Sulonen
Loput vuodesta onkin kulunut kiipeilykallioilla, seinällä, minilomilla joista on jo omat juttunsa täällä, ja nauttiessa elämästä. Kaikenkaikkiaan tämä oli hieno vuosi, jatkuva seikkailu ja odottamaton onni. Pienen maininnan ansaitsee myös tämän vuoden Flow-festarit, jossa näin vihdoin kauan odottamani Pet Shop Boysin livenä. Sää oli jälleen upean aurinkoinen kolme päivää ja onnenkyyneleet virtasivat kun ilmoille kajahti Go West! Tästä on hyvä jatkaa seuraavaan seikkailuun ja vuoteen. Menkää ja tehkää omat seikkailunne, onnellisuus on valinta!
Elämäntapana Elämä 