Olin elämäni ensimmäistä kertaa Alpeilla menneellä viikolla, ja tunteet ovat hyvin ristiriitaiset edelleen. Tämä oli ilmeisesti huono talvi ja ajankohta lumitilanteen suhteen, vaikkakin minun harrastamiseen lunta oli aivan riittävästi. Mutta olihan se melko erikoisen näköistä kun laaksossa ruoho vihertää ja rinteiden vieressä paljas kivikko. Mielikuvani oli hieman talvisempi paikasta. Nyt onneksi siellä jo sataa lunta ja ne jotka sitä enemmän tarvitsevat, saavat toteuttaa toiveitaan. Mutta aloitetaan nyt minun pelosta ja inhosta, muutakin reissu tarjosi mutta hoidetaan nämä ensin.
Pelko. Nousen hissillä ylös. Hissi tuntuu paiskautuvan kallion seinämään. Toiseen suuntaankaan en uskalla katsoa, olen aivan liian korkealla vain ohuen vaijerin varassa. Vatsaa kipristää. Pääsen ylös asti ehjänä, ja ulos hissistä. Vatsa tuntuu kiertyvän solmuun. Hiki valuu selkää pitkin vaikka ulkona on pakkasta ja tuuli vihmoo poskiin. Suusta pääsee hermostunut naurahdus. Kauhu täyttää aivot kun huomaan että eihän täältä mene kuin punaisia rinteitä alas. Yritän olla reipas. Ja lähden laskemaan. Päässä ei ole yhtään ajatusta, oksennuttaa, pyörryttää ja reidet huutaa lepoa ensimmäisen 20 metrin jälkeen. Ja sitten olen alhaalla. Ja nousen uudestaan ylös hissillä. Ja toistan kerta toisensa jälkeen kauhun hetket. Lähinnä joka kerta kun lasken uuden rinteen, vaikka se olisi sininen. Sitten saan vinkin ja tartun siihen, otan pari hiihtotuntia. Ja ensimmäistä kertaa voin rehellisesti koko reissun aikana sanoa että nautin hetkittäin laskemisesta. Johdan itse suksiani, kontrolloin niitä ja tunnen lumen! Hiihdonopettajan mielestä suurin ongelma minulla on päässä. Se nyt on selvää. Saan hyviä vinkkejä ja pienillä korjauksilla laskeminen alkaa sujua ja koen iloa laskemisesta. Tunteja seuraavana päivänä pääsen laskemaan aamulla ekan jäljen lumikissan tekemälle uralle. Se tuntuu kivalle ja naurattaa jo muutenkin kuin hermostuneesti. Mutta, juuri kun kaikki alkoi sujumaan, päädyn tilanteeseen jossa olin jo päättänyt meneväni hissillä alas, lunta satoi ja tuuli ja en nähnyt mitään laseilla tai ilmankaan. Joku hulluus iski minuun ja lähdin muiden perässä laskemaan alas, vierasta mäkeä, näkemättä mitään. Lopulta näkemisen esti lähinnä itku, jonka uskomaton pelko ja kauhu aiheutti. Ja sitten taas, pienen tauon jälkeen, laskin alas asti, itkemättä, panikoimatta, ihan sujuvasti. Pelko, mikä uskomattoman outo asia.
Hyvä valokuvaaja (Sampsa Sulonen) onnistuu ottamaan näinkin rennon tilannekuvan, siitä huolimatta että olen täysin pakokauhun vallassa tässä enkä tiedä miten pääsen alas.
Inho. Inhoan pelkäämistä. Inhoan olla viimeinen ja huonoin. Inhoan syksyn kestänyttä sairastelua jonka takia kuntonikin on huono. Inhoan itkemistä. Inhoan paneroituja possuleikkeitä. En halua olla ihmisten kanssa enkä yksin. Inhoan vehnäolutta. Inhoan inhoamista.
Mutta, tapahtui siellä muutakin. Ensimmäisen aamun valjetessa suuntasimme jääkiipeilemään. Olin kokeillut sitä kerran Pyhällä, ja olin jo koukussa. Siinä en tunne pelkoa. Ainakaan niin kovaa että se vaikuttaisi suoritukseen. On täysin käsittämätöntä etten osaa pelätä kun isken hakkuni jäähän, ja potkaisen raudoilla varustetut kenkäni seinämään, joka saattaa milloin tahansa murentua pieniksi palasiksi. Nautin suuresti ylösmenosta, ja vaikka kerran jo meinasinkin luovuttaa, väsymyksen alkaessa painaa kehoa, onneksi mukana oli jälleen tuo tuttu tsemppari joka ei anna minun luovuttaa liian aikaisin. Siitä huolimatta että varpaani ovat tuon yhden päivän kiipeilyn jälkeen aivan murskana, se oli yksi elämäni hienoimmista päivistä. Ja virheistä oppii, ostan isommat kengät. Ja bookkasin jo uuden kiipeilyn kuun lopulle, jälleen Pyhällä tällä kertaa.
Niin, miksi tämä ei pelota? Kuva: Sampsa Sulonen
En päässyt siis kiipeilemään enää uudelleen reissun aikana, vaikka olin suunnitellut että kolme päivää menisi siihen. Joten jotain piti keksiä, pelon ja inhon tasapainoilulla en halunnut viettää joka päivää. Niinpä menin varjoliitämään. Jälleen täysin käsittämättömästi tunsin kyllä jännitystä, ja vatsaa nipisti, kun levitimme varjon ja ohjaajani kiinnitti minut itseensä ja kehotti juoksemaan pari askelta, mutta pelosta ja kauhusta ei ollut tietoakaan. Kun pääsimme ilmaan, olin kuin unessa, oli mahtava tunne leijailla rinteiden ja puiden yli tuulen humistessa korvissa. Tehdessämme pieniä spiraaleja, vatsaa kyllä kipristeli, mutta ei kauhusta, vaan jännityksestä. Itkettikin vähän laskeutuessamme, mutta vain ilosta. Tulen varmasti tekemään tuon toistekin.
Pelko on kyllä kummallinen asia. Kuulen usein olevani rohkea, ja välillä itsekin sorrun ajattelemaan niin. Mutta sitten tulee näitä tilanteita joissa en pysty yhtään hallitsemaan pelkoa, ja sitä inhoan. Pelon kanssa kamppaileville suosittelen lämpimästi ammattiapua, minun tapauksessani hiihtoammattilaisen. Kun huomaa onnistuvansa, ja saa kannustavaa palautetta, rentoutuu edes vähän. Ja hyvällä säällä tuntuu hetkittäin oikein kivallekin. Pelkkä toisto ei välttämättä tuo rohkeutta lisää, jos joka kerta toistaa samat virheet. Tulevalla Pyhän viikonlopulla aion mennä mäkeen jälleen. Ja onnistua. Ainakin kerran. Enkä aio itkeä kertaakaan.
Vaikka välillä pelotti ja inhotti, oli kuitenkin hyvä reissu. Ja näin ihania ja rentoja hetkiä. Kuva: Sampsa Sulonen
Ajattelin Munchenin kentällä viiniä juodessani paluulentoa odotellessa, että reissu ei antanut minulle niin paljon kuin muille. Ja että oliko virhe ylipäänsä lähteä koko matkalle. Jälleen pelko oli ottamassa vallan, tällä kertaa pelkäsin pilanneeni muiden viikon. Mutta nyt parin päivän jälkeen tunne on muuttunut, en usko pilanneeni muiden lomaa, enkä omaanikaan. Opin valtavasti laskettelusta viikon aikana, ja päässäni edelleen kaikuu mantran tavoin ”I can feel the snow!” Opin myös sen että ylöspäin meno taitaa sittenkin olla enemmän minua kuin alastulo. Mutta kun menee ylös, on pakko tulla alaskin. Ja siitä aion joskus vielä selvitä ilman pelkoa. Joten kiitos teille jotka seuraani kestätte panikoinnista huolimatta, ja tsemppiä kaikille jotka kamppailevat pelon kanssa. Rohkeutta lopulta on kohdata ja tunnustaa pelko.
Elämäntapana Elämä 