Kurjuuden maksimointi eli juoksemisen ilo

Vedän jalkaani merinokalsarit, niiden päälle juoksutrikoot ja päällimmäiseksi 3/4 pituiset jumppatrikoot. Urheilutoppi, merinopaita, puuvillapusero, ohut juoksutakki. Kaulaan yksi buffi, päähän toinen. Villasormikkaat käteen. Jalkoihin Salomonin Fellraiserit. Kuulokkeet korville. Olen valmis kohtaamaan pimeän illan lenkkipolulla. Lämpömittari näyttää -20 astetta, kuulokkeista kuuluu Pandoran Naked Sun. Astun ulos ovesta, askellan kevyesti polkua pitkin tielle. Kengät pitää hyvin pehmeässä, moneen kertaan tallotussa lumessa. Kuu valaisee polkua ennenkuin pääsen katuvalojen alle. Lähden juoksemaan, ilma on niin kylmä että kävellen alkaa palella heti. Pelkään että keuhkoihin alkaa sattumaan. Biisi vaihtuu Bailandoksi, eikä keuhkoihin satu. Poskia nipistelee pakkanen, ripset jäätyy. Mutta muuten on ihan lämmin, hengityksestä huomaa ilman olevan kylmä, mutta keuhkot toimii hyvin. Mitä lähemmäs tulen lenkin loppua, sitä väsyneemmäksi tietysti myös, mutta nyt ei voi hiljentää, olen aivan hikinen ja pakkanen purisi heti jos nyt hellitän. Joten kotiin asti on pakko jaksaa juosta. Ja jaksanhan minä. Kun on pakko. En uskalla heti mennä suihkuun, tiedän ihoni olevan kylmä ja suihkun sattuvan. Endorfiinitaso on huipussaan juuri tällä hetkellä kun astun sisään kylmästä ja odotan hetken lämpeämistä.

Kävin viime viikolla kaksi kertaa juoksulenkillä. Ensimmäinen oli tuossa kuvattu pakkaslenkki. Toisella lenkillä lunta pyrytti niin ettei eteensä nähnyt ja tiellä oli lunta nilkkoihin asti. Molemmista tuli järjettömän hyvä olo. Tämä ilmiö on tuttu varmasti kaikille juoksun harrastajille, mitä kurjempi sää, sen parempi lenkki. Ja tätä ei ymmärrä kukaan muu kuin toinen juoksija. Kurjuuden maksimointi, olen törmännyt elämäni varrella tähän ilmaisuun monesti, aina juoksijoiden käyttämänä. Harvoin kuulee kenenkään kertovan lenkistään jolla aurinko paistoi, lämpötila on miellyttävä, ei tuullut tai jos tuuli sekin oli myötäistä. Mutta kun juoksija kertoo lenkistään, hän ei jätä kertomatta kuinka sade pieksi kasvoja, vastatuuli jatkui koko lenkin, pakkanen nipisteli keuhkoja, aurinko poltti ihon. Kerran juoksin Katajanokalla marraskuisena myrskyiltana. Vettä satoi vaakatasossa, mutta se ei riittänyt. Rannassa tuuli nostatti aaltoja niin että jalkani kastuivat myös alhaalta ylöspäin. Ja minua nauratti. Se oli mahdollisesti elämäni parhaita lenkkejä.

Taannoin Hesarissa oli Ari Kopakkalasta ja ultrajuoksusta juttu. Hän kuvaili ultrajuoksua näin: ”Monipäiväinen kisa edellyttää luopumista tilapäisesti menneisyydestä, tulevaisuudesta ja radan ulkopuolisesta. Säännöt ovat helpot: vasen, oikea. Juokseminen muuttuu meditatiiviseksi.” Allekirjoitan tämän täysin, ja paljon lyhyemmälläkin matkalla. Minulle riittää puoli tuntia lenkkipolulla, jos sää on oikein kurja, unohtamaan menneisyyden, tulevaisuuden ja polun ulkopuolisen. Stressitilanteessa mikään ei auta paremmin kuin vesisade ja juoksulenkki. Ultrajuoksut ovat vielä kaukainen ajatus minulla, syksyn jatkunut sairastelu aiheutti sen että jos nyt ei ihan nollasta, niin aika huonosta tilanteesta kumminkin lähdetään taas kuntoa kohottamaan. Juoksu on ihana laji siinäkin mielessä että tässä vaiheessa harjoittelua tulokset näkyy melko helposti, ja vaikka juoksu minulle onkin suurimmilta osin meditatiivinen, psyykkinen pakotie, on minulla tavoitekin; huhtikuussa Länsiväylä juoksu. Ja elokuussa Tunturimaraton. Juoksua harrastamattomille myös tämä juoksemisesta maksaminen on melko vaikea selittää. Mutta he eivät olekaan kokeneet sitä tunnetta kun tulet maaliin, olet aivan loppu, joku tuntematon tsemppaa viimeiset metrit jaksamaan, ja samalla kaiuttimista kuulutetaan sinun nimi. Se on hieno hetki. Siitä maksaa mielellään. Sen takia kannattaa juosta sateessa, pakkasessa, myrskyssä ja nauttia joka hetkestä.

Hyviä lenkkejä, tänäänkin näyttää tulevan varsin oivallinen kurjuuden maksimointi sää!