Näemmä sujuvien asioiden määrä elämässä on vakio, nimittäin kun laskeminen alkoi sujua, kirjoittaminen tyssäsi. Olen kirjoittanut tämän tekstin jo neljä kertaa, ja tällaiseksi se nyt jää. Ajatukseni ovat muutenkin olleet jumissa, eikä mielikuvitus ole oikein ollut valloillaan, mutta eiköhän se taas virkisty ja juttua tule herkemmin jatkossa. Tässä nyt kuitenkin tämä raportti viime viikonlopulta.
Alppireissusta toivuttuani suuntasin viikonlopuksi suosikkitunturiini Pyhälle. Tammikuu on ehdottomasti parasta aikaa siellä, yleensä kelit on kivat eikä ruuhkaa ole liiaksi asti. Kyseisenä viikonloppuna oli myös Pyhä Winter unplugged, jonka rientoihin emme kylläkään osallistuneet tällä kertaa, itse vietin illat parilla työkeikalla ja aamuisin oli päästävä aikaisin mäkeen, joten yöhumputtelu ei kiinnostanut meitä tällä kertaa. Tunturissa oli kyllä väkeä, mutta rinteeseen ei läheskään kaikki olleet päässeet tai halunneet, ihan rauhassa sai laskea eikä hisseihin ollut jonoja. Etenkin perjantaina, kun pakkanen oli -18 asteen tuntumassa, ihan sai yksin laskea. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja illan lähestyessä värjäsi upeaksi maiseman. Alpit ja etenkin ne hiihtotunnit siellä olivat tehneet tehtävänsä, ja laskeminen sujui paremmin kuin koskaan. Tosin rinteetkin oli huippukunnossa, mutta siitäkin huolimatta en muista että noin sujuvasti olisi ikinä mennyt. Kävinpä jopa yhdessa uudessa rinteessä, mikä sinänsä on outoa etten ole sinne aiemmin mennyt edes vahingossa, mutta ehkä se on vain pelkoa tuntematonta kohtaan ja olen sujuvasti ohittanut koko rinteen. Pieni mätkähdyskin mahtui laskupäiviin, mutta ei järkyttänyt mieltäni. Olen ilmeisesti voittanut pelkoni. Ja miten pienellä avustuksella se tapahtuikaan! Jälleen painotan, ottaakaa hiihtotunteja, tai mitä vaan tunteja jos joku asia pelottaa.
Sunnuntaina oli vuorossa jälleen jääkiipeilyä. Molemmista isovarpaistani irtosi kynnet Hintertuxin jälkeen, joten kokeilinpa vähän suuremmilla kengillä tällä kertaa… Eli tässä kohtaa pikku vinkki, jääkiipeilyssä kengän on hyvä olla väljä, itselläni yhden koon normaalia isompi toimi hyvin. Siis, jos kenkä istuu täydellisesti jalkaan, se on varmasti liian pieni. Minulla on uusien kenkien metsästys käynnissä jälleen. Meillä oli useamman tunnin privaatti setti varattu Bliss Adventuresilta, ja sieltä Aleksi Mehtonen lähti meitä opastamaan. Saatiin paljon hyödyllistä tietoa ja vinkkejä ja päästiin kokeilemaan erilaisia hakkuja ja rautoja. Jääkiipeily poikkeaa kalliokiipeilystä aika paljon, ja on fyysisesti raskaampaa, etenkin jos tekniikka ei ihan ole hallussa… Tässäkin lajissa on hyvä muutamia kertoja kiivetä hyvässä ohjauksessa, jotta turvallisuuskysymykset sekä tekniikka tulevat tutuiksi. Suunnitelmissamme on kyllä päästä ihan keskenäänkin kiipeämään, mutta ilman näitä muutamia hyvin opastettuja kertoja ei jäälle olisi asiaa vielä. Ja siihen että voisimme keskenämme lähteä ihan tuntemattomalle jäälle ja kiipeämättömälle seinälle, menee vielä vuosia.
Jääkiipeily ei pelota minua, edes ekalla kerralla, mikä on jonkinlainen ihme. Pelkään lähes kaikkea muuta, etenkin uutta. Jännittää toki aina mutta kaiken lamaannuttava pelko ei liity seuraani jäällä. Se mistä tämä johtuu on mysteeri, mutta lajin mielekkyyteen olen keksinyt muutamia syitä. Ensinnäkin, tässä on paljon enemmän vapauksia reittien suhteen. Välillä kalliolla ja seinällä tuskastuttaa kun pitäisi seurata tiettyä reittiä. Kun olisi kivempi oikoa. Toiseksi, raudat jaloissa sekä hakut käsissä antavat varmemman pidon, toki sillä edellytyksellä että jää ei murru. Mutta kun rauta on jäässä lujasti kiinni, se antaa varman tunteen ja siitä pidän. Eli jälleen tarvitaan uusia välineitä, onneksi tähän sentään voi käyttää jonkin verran muiden lajien kamoja, että oikeastaan vain nuo rauta-asiat tarvitaan alkuun. Ja tähänkin lajiin suosittelen ammattitaitoista ohjausta alkuun pääsemiseen, helpottaa jatkoa hurjasti.
Jään täyteistä viikonloppua, itsellä ne on tällä kertaa vain lasissa!
Elämäntapana Elämä 