Juoksumania

Tänään aamulla se vihdoin tapahtui! Heräsin puoli tuntia ennen kellon soittoa ja mietin ensimmäiseksi, pitäisikö käydä nopealla lenkillä. Se on mahtava tunne, kun se pitkästä aikaa tapahtuu, juokseminen on mielessä aamulla ensimmäisenä. En mennyt, tänään on lepopäivä, harjoitusohjelmani mukaan. En ole ikinä noudattanut mitään harjoitusohjelmia, enhän ole kilpaillutkaan juuri ikinä, ainakaan tosissani. Tosin ei nytkään kilpailusta ole kyse, vaan hupailusta juoksutapahtumissa, mutta olisi tietty kiva jos pääsisi maaliin asti. Ja jos aika on parempi kuin itse odotan, olen jo voittaja.

Minulta puuttuu täysin kilpailuvietti. Etenkin urheilussa. Olen elämässäni harrastanut vähän vakavammin ratsastusta, ammuntaa ja juoksua. Juoksukisoissa kun minua kannustettiin kirimään maaliin kovempaa, pysähdyin täysin ja minut piti työntää maaliviivan yli. Omalla hevosellani kävin yhden kerran estekisoissa. Olin niin hermostunut, etten antanut hevosen tehdä sitä mitä se parhaiten osasi, juosta. Emme tainneet olla ihan viimeisiä mutta lähellä kyllä. Ammunnassa ei paljon tyttöjä ollut 90-luvulla (tuskin vieläkään) harrastamassa, joten minun radalla pyöriminen luonnollisesti herätti kiinnostusta ja kannustusta (painostusta) kilpailemaan. Lopetin radalla käymisen. Joten tällä luonteenpiirteellä varustettuna, olen itsekin yllättynyt miten kovasti hingun nyt juoksutapahtumiin mukaan.

Niitä harvoja juoksukisoja lapsena. En näytä erityisen onnelliselle tässä 800 m matkalla Länsiväyläjuoksussa. Luulen että tänä vuonna olen onnellisempi 17 km juoksussa samassa tapahtumassa.

Olen ilmoittautunut tähän mennessä neljään tapahtumaan tälle vuodelle, joista kolme on polkujuoksuja. Muutama viikko sitten tajusin että ensimmäiseen juoksuun on vain 2 kk aikaa enkä ole kovin säännöllisesti alkuvuonna juossut. Paniikissa aloin selata harjoitusohjelmia läpi, ja niitä yhdistelemällä yritän nyt 8 viikossa päästä kuntoon jolla juostaan 17 km läpi. En minä ihan nollasta liikkeelle lähde, mutta talven sairastelu ja laiskottelu on tehnyt tehtävänsä. Nyt pitäisi malttaa pitää lepopäiviä, juosta hitaasti, ja jaksottaa viikolle lyhyempiä ja pidempiä lenkkejä. Kun mieli tekisi juosta joka päivä edes vähän. Lihaskuntoakin pitäisi treenata. Se ei ole minulle mieleisintä puuhaa, ja nyt väkisin punnerran onnettomana lenkin päälle. Mutta ehkä siihenkin voi tulla riippuvaiseksi, jos tarpeeksi yrittää?

 

Harjoitusohjelmasta seuraa lisää tietoa, kunhan testailen miten se toimii. Elämäni tulee olemaan seuraavat viikot niinkin jännittävää kuin vasen oikea. Vasen oikea. Vasen oikea. Montako kilometria tänään meni? Mikä on vauhti? Paljon on kehitys verrattuna viime viikkoon? Ja muuta yhtä mielenkiintoista. Minulle tämä on jännittävää, enhän ole näin päämäärätietoisesti treenannut ikinä, mutta en aio joka viikko kirjoittaa tänne miten se juoksu nyt kulki. Toki väliin on pari laskupäivää, jääkiipeilyä, ratsastusta ja retkeilyä mahdutettu, eihän minun kalenterini tyhjillään voi olla. Välillä sitä ihmetellään, miten jaksan kun koko ajan tapahtuu, miten minulla on aikaa kaikkeen. No tähän loppuun kerron salaisuuden. Eilen olin päivän töissä, tapasin ystäväni, kävin lenkillä. Tein ruoan, kello oli 20.15 kun olin syönyt, siivonnut keittiön ja ripustanut pyykit. Eikä sitten ollutkaan enää mitään. Joten menin sänkyyn, luin kirjaa ja nukahdin noin 21.15. Kyllä sitä jaksaa ihan hyvin. Tsemppiä lenkkipoluille ja kiireiseen elämään, muistakaa pitää lepopäiviä, kaikesta.