Kun saavun tallille, ja saan hevosen karsinaansa, aika jotenkin hidastuu. Kiire häviää, rapsuttelen hevosta korvan juuresta ja harjailen rauhassa sen puhtaaksi. Satula selkään, suitset päähän, itselle kypärä päähän, chapsit jalkaan, hanskat taskuun. Hevonen ulos, hyppään selkään, lähdemme kulkemaan metsätietä rauhassa, pitkällä ohjalla. Linnut laulaa pusikoissa, aurinko häikäisee puiden välistä. Hevonen kuuntelee, katselee kiinnostuneena ympärilleen, verryttelee. Suuntaamme kentälle, kerään ohjat, ravailemme kierroksia ympäri kenttää rennosti, keventäen. Pari laukkakierrosta vielä kumpaankin suuntaan, ja voimme alkaa töihin. Minun kouluratsastus vuosista on sen verran aikaa (jos niitä ikinä olikaan) että mitään klassisen kauniita temppuja ei näillä kentillä nähdä, mutta sen verran lihasmuistissa on että lopulta hevonen alkaa myötäämään ja kulkemaan kauniisti, kootusti, täysin hallinnassani, ravia niin että pystyn istumaan hetkittäin jopa lähes onnistuneessa istunnassa. Laukkatyöskentelyssä askel rullaa nätisti, oma peffa pysyy satulassa, hevonen edelleen koottuna. Näinä hetkinä on irrallaan muusta maailmasta, on vai sinä, hevonen ja ratsastuskenttä. Et mieti muuta kuin seuraavaa linjaa, seuraavaa askellajia, seuraavaa pysähdystä. Nämä on upeita hetkiä. Ja nämä olin ihan unohtanut vuosien varrella!
Kaksi kertaa viikon sisällä olen käynyt Montsan kanssa kenttätöissä, ja hetkittäin se jopa näyttikin ihan kivalle, eikä vain tuntunut. Taitava hevonen, veikkaan…
Nykyään minulla on siis aika romantisoitu kuva tallilla käymisestä, käynhän harvakseltaan, ja aika lienee kullannut muistot. Mutta, muistan kyllä että oman hevosen kanssakin oli näitä päiviä. Kun kaikki onnistuu, kun itse toimii varmasti, ja hevonen tuntuu ymmärtävän pienimmänkin toiveen. Oli toki päiviä kun ei olisi jaksanut lähteä ratsastamaan, hevonen ei meinannut antaa kiinni tarhassa, vettä satoi ja tunnelma oli huono. Mutta näiden onnistuneiden päivien takia jaksaa välillä myös ne epäonnistuneet kerrat.
Pidin välissä ainakin 6 vuoden tauon jonka aikana en käynyt hevosen lähelläkään. Kun taas rohkaistuin tallille, olen enemmänkin keskittynyt maastoratsastukseen, lähinnä suomenhevosilla (joille kaikki kunnia, etenkin maastossa) mutta onhan tuolla sirolla, joskin erittäin korkealla, puoliverisellä ratsuhevosella vähän toista tuo kenttätyöskentely. Ja tämä on siis vain minun mielipide, suomenhevosharrastajat älkää suuttuko. Minä vain en ole koko hevoselämäni aikana juurikaan suomenhevosilla tehnyt muuta kuin maastohölköttelyä. Kyllä ne siinä on ihan kivoja. Mutta, kun eräällä suomenhevostallilla on naapurissa siroja pikku lämppäreitä, lienevät ravitaustaisiakin, kyllä ne jotenkin näyttää kiinnostavammille minusta. Makuasioita, sanovat.
Kyllä nämä suomenhepat istuvat tuohon kesäiseen maalaismaisemaan, mutta kentälle… no, minun silmissäni tuo puoliverinen sopii sinne paremmin.
En ole koskaan harrastanut ratsastusta kovin ”vakavasti”, en ole kilpaillut, ratsastustunnitkin jäivät kun kotiin tuli oma entinen ravihevonen. Sen kanssa me sitten koulutimme toisiamme, hyvin tai huonosti, sitä en tiedä, mutta jotain selvästi minullakin on jäänyt mieleen kun nyt tuo korkealle koulutettu ratsuhevonenkin ymmärtää ohjeeni. Tärkeintähän nykyään on päästä tallille, harjata heppaa, rapsutella sitä ja jos vielä pääsee lisäksi ratsastamaan, on se jo pelkkää plussaa. Minulla ei ole ikinä ollut oikein lempilajia ratsastuksessa, tykkäsin joskus esteistä, maastossakin on kivaa mennä, mutta nyt jotenkin tuo kouluratsastus on alkanut kiinnostaa enemmän. Varmaan johtuu tuosta taitavasta hevosesta, tai ehkä ikä on tuonut erilaisen kiinnostuksen, mene ja tiedä, mutta kivaa heppojen kanssa on pelata, vaikka eilenkin näytin lähinnä yli-ikäiselle tallitytölle junassa takaisin kotiin, haisten hevoselle, ponnari sotkussa. Ja hymy huulilla.
Elämäntapana Elämä 