Eka kerta on aina eka kerta, joka kevät…

Eilen se alkoi, kiipeilyn ulkokausi!

Sampsa kiipeää, Milja varmistaa. Nämä kaksi selvitti Pythonin, minulla jäi kana kynimättä tälle kaudelle. 

Ensimmäinen kosketus tänävuonna oli Käärmekallion reittiin nimeltä Python. Olen sen viime kesänä onnistuneesti rimpuillut ylös, tällä kertaa pääsin ehkä kahden metrin korkeuteen. Että sellainen aloitus sitten kaudelle. En vieläkään ymmärrä millaiseen solmuun sain itseni heti alussa, ja miksen päässyt eteenpäin. En löytänyt yhtään käsiotetta vaikka käpälöin joka kohdan reitin ulkopuoleltakin varmastikin. Jaloille ei myöskään ollut mitään otteita, varpaat huusivat kivusta heti alussa, lipesinpä kertaalleen köyden varaankin ja tietty heilurilla sivuun, käsi köyden välissä (voiko niin edes käydä?) ja taisteluarpien määrä lisääntyi kyynärpäähän pienellä nirhaumalla. Turhautuminen oli kamalaa, muut kun pääsivät vain pienillä vaikeuksilla reitin ylös. Ajattelin että tämä on vain alkukankeutta, ja sitä se kai vähän olikin, Kyy meni jo sitten vanhalla rutiinilla, ja ehkä jopa vähän liian helposti. Tietty se nostatti itsetuntoa niin että viimeisenä piti lähteä yritäämään nimetöntä 5:n reittiä Smaug Suuren vierestä, ja nyt ei sitten valitusta, kirosanoja, ja huijauksia säästelty. Ylös pääsin siitäkin huolimatta että jopa normaalisti kannustava varmistajani olisi ollut valmis laskemaan minut alas. Hänellä tuli varmaan kylmä kun minulla kesti ja kesti. Mutta, tosiaan ylös pääsin, tyyli oli mitä oli ja sormiin sattui vietävästi, kun ei ne ole taas tottuneet hommaan. Eikä se ihan ”virallisen” reitin mukaan mennyt, mutta minä en olekaan niin tarkka näistä.

Tässä näyttää vielä sille että saattaisin päästä ylöskin. Mutta kesken jäi Python, Milja onnistui saamaan kuitenkin kuvan ylöspäin menosta. 

Eniten minua jäi mietityttämään jälleen sama aihe kuin monesti aiemminkin. Missä käy harjoittelemassa ne minun kaltaiset, aloittelijat ja vähän huonommat kiipeilijät? Miksei helpoilla 4 reiteillä ikinä näy muita kuin minä ja joitain pro kiipeilijöitä ottamassa alkulämmöt, käytännössä juosten reitin ylös? Kukaan ei puhu ongelmistaan silloin kun ne ovat sellaisia, että 4 greidin positiivisella seinällä ei pääse metriä ylemmäs. Kun ei tajua mitä pitäisi tehdä. Ja sen jälkeen muut kiipeää reitin ilman suurempia ongelmia. Onko niin että kiipeilijät aloittavat harrastuksen yksin hiljaisimpina tunteina sisätiloissa, jolloin juuri kukaan ei näe heitä? Vai ovatko kiipeilijät yleensä luonnonlahjakkuuksia, joilla ei vain ole ongelmia ennen 6a reittejä? Koska sitten kun reitit vaikeutuvat, 6 greidistä ylöspäin, silloin kyllä pohditaan ja pähkäillään ongelmia, ihan julkisestikin. Vai voiko syynä olla se että minä en opi ylipäänsä mitään jos en saa itse tehdä? Haluan nähdä epäonnistumisia, pahaa mieltä ja vaikeuksia! En siksi että voisin tuntea itseni paremmaksi, vaan että tuntisin etten ole yksin asian kanssa. Ja että voisin puhua näistä naurettavista ongelmista jollekin. Joka ehkä tajuaisi mistä on kyse. Ja voitaisiin yhdessä hakea ratkaisua. Nythän tilanne on se että minä marisen ja valitan ja itkenkin joskus, ja ohjeet kuulostaa korvissani täysin heprealle. Ylipäänsä ohjeet ärsyttää aika-ajoin. Lähinnä silloin kun en niitä välttämättä kaipaa vaan haluaisin itse löytää ratkaisun. Silloin se ratkaisu jää parhaiten mieleenkin. Jos joku kamppailee samankaltaisten ongelmien kanssa, olen valmis jakamaan köyteni. Tai ainakin vaihtamaan ajatuksia siitä mille tuntuu kun haluaisi niin kovasti olla parempi, mutta kerta toisensa jälkeen päätyy samoihin ongelmiin ja pettymyksiin.

Kyllä minua hymyilyttikin, onhan tää vaan niin upea harrastus! Kuva: Milja Fromholtz

Huolimatta siitä että kirjoituksesta tuli vähän negatiivinen, älkää käsittäkö väärin, olen innokas oppimaan, menihän nytkin kuitenkin 2/3 reittiä ylös asti. Ja tää oli vain eka kerta tällä kaudella, mitä vaan voi tapahtua kun pääsee taas enemmän kalliolle. Ja siis onhan tämä ihanaa kun sormenpäitä nyt kihelmöi eilinen, varpaat ovat murskana ja kyynärpään nirhaumaa kirveltää. Tää on elämää!