Hyvän mielen kiikut

Lapsuudessa parhaimpia huvituksia oli kiikkuminen köydestä ja lankusta puuhun viritetyssä keinussa. Vähän myöhemmin parhaat päivänokoset on otettu puutarhakeinussa sireenipensaan vieressä kesäpäivänä. Nyt kiikutaan vähän eri meiningillä, mutta edelleen sana kuulostaa hauskalle, ja siitä tulee hyvä mieli. Ja kyllä, olen siis oppinut lisää sanastoa kiipeilyslangista. Eli kehitystä tapahtuu, ainakin päässä. Ja lopulta, siitähän koko kiipeilyssä tuntuu eniten olevan kyse, pään sisällä tapahtuvista asioista. Lihakset kyllä oppii ja kehittyy siinä sivussa huomaamatta, kunhan pää tekee suurimman työn. Tänä vuonna tämä alkukausi on ollut hieman hankala ulkokiipeilyn suhteen minulla, jäihän sisäkiipeilykin aikalailla tekemättä talvella. Toissa viikolla homma helpottui, ja yritän tässä nyt hakea syitä mistä tämä muutos voisi johtua, jotta ymmärtäisin ongelmani jotenkin.

Yksi syy voi olla kengät. Tosin, vastustan tätä ajatusta itse hieman, haluaisin ettei kamoilla olisi niin suurta merkitystä, mutta… Ostin viime maanantaina uudet kiipeilykengät, olin päättänyt ostaa uudet kesäkengät ihan kaupunkikäyttöön, mutta jotenkin löysin itseni Camusta ja kenkäbudjetti paloi sitten uusiin La Sportivan Miuroihin. Kesäkengäthän nekin tavallaan ovat, että sikäli onnistunut ostosreissu. Miurat ovat vähän pehmeämmät kuin vanhat Rock Pillarsin Rebel QC:t, ainakin omaan jalkaani ne tuntuu vähän tilavammille, ja koska alkukaudesta varpaat on aina kovilla, on tämä nyt varmasti yksi auttava tekijä kiipeilyn nautintoon. Rebelit on edelleen ihan hyväkuntoiset, joten nyt voin hyvin vaihdellakin sitten vaikka kesken kiipeilyjen kenkiä ja jalat ehkä vähän vähemmän taistelee vastaan, ainakin ennenkuin ne tottuvat ylipäänsä melko ahtaisiin kenkiin taas tauon jälkeen.

Toinen syy mitä olen miettinyt, on ehkä se että olen muutamat ekat kerrat tänä vuonna kiivennyt sellaisia reittejä jotka on olleet viime vuonnakin haastavampia tai jopa mahdottomia. Ja kun nyt kaksi kertaa toissaviikolla kiipesin vain niitä mulle helppoja, vanhoja tuttuja reittejä, on itseluottamus kasvanut ja mieli on hyvä kiipeilystä. Jaksoin toisella kerralla jopa opetella uusia asioita, ja pystyin tekemään ankkurit itse ilman pakokauhua reunan ylityksestä. Ehkä tämä tapa on vaan minulle paras tapa, sisukkuus ja kunnianhimo eivät riitä vielä tässä vaiheessa viemään vaikeampia reittejä ylös asti, ja luulen että itsevarmuus on nyt se jota eniten kaipaan kiipeilyssä.

Olin kirjoittanut viikko sitten jo tähän asti tekstiä tänne. Mutta en jostain syystä julkaissut enkä jatkanut kirjoitusta sitten kuitenkaan. Viime lauantaina lähdimme kiipeilemään minulle uuteen paikkaan, Kirkkonummen Kvarnbyhyn, ja taisin siellä ääneenkin sanoa ennen ensimmäistäkään kiipeämistä, että tämä ”Hyvän mielen kiikut” blogiteksti on kesken, ja varmaan jääkin julkaisematta. Toisin kävi. Täysin vailla itseluottamusta ja odotusta oikeastaan mistään etenemisestä, lähdin varovaisesti pyristelemään ylös Pintahikeä ja Kiemuraa yhdistellen. Olen ehkä aiemminkin maininnut, minä en ole turhan tarkka reiteistä tai tyylistä, kunhan nyt ylös pääsee, olen onnellinen. Tiukempi kuri saa odottaa sitä että äly kehittyy. Mutta siis, pyristely ei ollutkaan lopulta oikea sana kuvaamaan ylöspäin menoani, vaan tasaisesti, rauhallisesti ja valittamatta, etenin ylöspäin, en nyt aina ihan reitillä ja muutenkin varmaan kummallisissa asennoissa, mutta ylöspäin oli suunta koko ajan. Alkumatkan kuulin kavereiden keskusteluja alhaalla, minua ei juuri tarvinut neuvoa, ja kun olin päässyt puoliväliin, en enää kuullut mitään. Kädet hikosivat kun tajusin että loppupätkä meneekin halkeamassa, jotka ovat minulle olleet jonkinlaisia henkisiä kompastuskiviä, en ole oikein ymmärtänyt ideaa niissä. Mutta nyt se jotenkin tuli, etenin loppumetrit molemmat kädet halkeamassa, jalkojen seuratessa perässä. Ja nämä kaksi reittiähän ovat greidiltä 5+ ja 6a. Sitä en tiennyt etukäteen, siis sitä 6a mukanaoloa, voi olla että olisin jännittänyt homman tärviölle jos olisin tiennyt. Tosin, olen edelleen sitä mieltä että kohdat joissa kiipesin, vastaavat varmasti max 5 greidiä, minä mutkittelin kyllä enemmän kuin topossa on merkitty… Mutta siitä huolimatta, käsittämättömän upea kiipeäminen!

Alkukankeuden jälkeen, mulla on vahva tunne että tästä tulee hyvä kausi! Tämä on niin vahvasti henkinen laji, ja sitä on vaikea tajuta ennenkuin kiipeää. Sitä aina luulee että tarvii voimaa, tasapainoa ja kehonhallintaa. No kyllä niitä tarviikin, mutta jos pää ei ole mukana, ei kehokaan seuraa. Ja uskallanpa ottaa jo vähän tavoitettakin, olen päättänyt että 6a pitää mennä elokuuhun mennessä. Huijaamatta. Skumppaoikeudet on saatava!

Loppuun vielä pieni vinkki, ostettiin nestemäistä mankkaa, suuret suositukset sille! Itselläni kädet hikoilee järjettömästi, etenkin kun pelottaa, ja nyt alkaa olla taas jo niin kuumakin, mutta tuo nestemäinen kama toimii edes vähän paremmin. Ihan heti ei otteet tunnu kuin tarttuisi liukkaaseen loheen, vaan riittää kevyt normimankan lisäily jos oikein jännittää. Kannattaa kokeilla jos tuntuu että kädet on märät eikä niihin voi luottaa.

Tässä parit hyvän mielen kuvat vielä Kvarnbystä, aurinkoisia kiikkuja kaikille!

Milja kiipeää, minä varmistan, Sampsa Sulonen kuvaa. Melko usein jossain järjestyksessä sama kuvio toistuu. 

Minä kiipeän, Milja Fromholtz kuvaa, Sampsa varmistaa.

Minä varmistan, Sampsa kiipeää, Milja Fromholtz kuvaa.