Norjan kivillä ja kallioilla

Lähdin Norjan reissulle tietämättä oikeastaan mitään, kaikenlainen suunnittelu reissusta oli jäänyt lähinnä Sampsan kontolle. Tiesin että luvassa on noin 20h autossa istumista, kiipeilykamat otetaan mukaan ja teltassa nukutaan. En ole itse käynyt kuin kerran nopeasti parin päivän retkellä Norjan puolella Haltin juurella, joten minulla ei ollut samanlaista aavistusta kuin muulla seurueella. Ja siis poikkeuksellisesti tällä kertaa mukana oli pari muutakin henkilöä, minähän tunnetusti tykkään lähinnä yksin reissata, muutamat kaverit ovat päässeet tiukan lomaseuraseulan läpi, joten sekin vähän jännitti miten tässä käy. Sampsan ja minun matkustustavat on niin hyvin jo muokkautuneet yhteen, että luotin hänen arvioonsa matkaseuran suhteen. Ja onnistuihan se, pari uutta reissukaveria voin toivottaa tervetulleeksi tuleviin matkoihin. Muut olivat siis enemmän tai vähemmän vanhoja Norjan kävijöitä, tosin vain Sampsa on ollut siellä kesäaikaan aiemmin. Joten hänen paikkasuosituksiin aikalailla nojattiin tällä kertaa. Ja hyvinhän ne onnistuivatkin.

Aloitimme seikkailun Lyngenistä, ihan niemen kärjestä. Alunperin tarkoitus oli mennä lautalla yli Svensbystä, mutta lautta oli jo siltä päivältä mennyt, joten päädyimme ajamaan autolla tietä niin pitkälle kun päästiin, ja kun edessä oli lammasaita, parkkeerasimme auton ja päätimme ottaa yöpymiskamat mukaan ja kävellä lähellä näkyvän vuoren satulaan yöksi. Tuuli ja satoi, eikä meillä ollut suuriakaan odotuksia tästä ekasta yöstä. Toisin kävi. Vastaan tuli norjalaisia retkeilijöitä, jotka väittivät nähneensä valaita niemen kärjessä olevan pienen majakan luona. Valaista innostuneina jatkoimme suunniteltua pidemmälle, melko haastavaakin reittiä rantaa pitkin. Valaita ei näkynyt, mutta näkyi pieni mökki majakan vieressä. Ja se osoittautui autiotuvaksi, jota ilmeisestti retkeilijät itse pitävät yllä. Tämä oli meidän pelastus, koska iltaa kohden tuuli yltyi, ja sadekin alkoi. Jäimme tuvan parvelle yöksi. Upeana lisänä kaksi Hurtigruten laivaa kohtaavat joka ilta kello 9 aivan mökin edessä. Sitä sitten myrskyssä piti jännittää. Oli kyllä kerrassaan hieno aloitus reissulle.

13681886_10154436916933958_1707076171_o

Siellä minä, Tiia ja Eero odotamme Hurtigrutenien kohtaamista, Sampsa ikuisti tämänkin hienon hetken.

Seuraavana päivänä sade ja myrsky loppui, ja Oldervikassa aurinko helli meitä parin päivän ajan. Myös keskiyöllä. Aika kului boulderoidessa, löysimme mahtavan kiven, jossa riitti pähkinöitä purtavaksi. Onpa sillä kivellä nyt minulla oma nimikkoreittikin! Huono puoli kivessä on että se murenee aika helposti, greidiä siis nostaa otteiden arvaamattomuus. Mutta kannattaa kokeilla, ja kantaa pädi mukana mikäli tuolle rannalle osuu. Mereltä katsottuna vasemmassa kulmassa menee tuo Heidi´s Corner. Ohjeina voin kertoa vain että aja Oldervikan kylän läpi niin pitkälle kuin pääsee, jätä ajokiellon kohdalle auto ja kävele rantaan. Kivi löytyy kyllä. Pari yötä meni teltassa tässä paikassa, sääkin pysyi hyvänä ja meressä oli helppo peseytyä. Vielä helpompaa oli kun aamulenkin jälkeen tajusin peseytyä purossa, jossa pieni putous, oli hiusten huuhdonta melko helppoa. Epäilen että tällä mestalla parkkipaikalle putosi jossain välissä meidän riippumaton sadekatos. Jos näkyy, saa palauttaa. Saattaa se olla jossain muuallakin parkkipaikalla. Harmittaa  kovasti sen menetys.

13918602_10154436934098958_262886865_o

Tässä se on, Heidi´s Corner. Sanoisin että greidi on 5+. Plussa tulee arvaamattomasta kivestä. Reittiin kuuluu olennaisena osana hyljetopitus, jota kuvassa juuri valmistellaan.

Parin päivän chillaamisen jälkeen oli vuorossa Tromssa, ja sieltä varuiksi haimme autiotupien avaimen, 100NOK, mikäli tulisi vielä pahoja sadeöitä ja mökki houkuttelisi liikaa. Emme olleet tutustuneet autiotupa asiaan lainkaan ennen matkaa, mutta ekan yön kokemuksen jälkeen tämä tuntui hyvälle varosuunnitelmalle. Ostimme myös Kvaløyan kiipeilyoppaan, hankimme ennakkoon kiipeilyä Pohjois-Norjassa käsittelevän opuksen, mutta se jäi tietysti kotiin. Ja sitten suunta Kvaløyan saarelle. Ensimmäinen yö satoi. Ja tuuli. Teltta kesti sen kyllä, mieli oli vähän apea illalla mutta uni tuli nopeasti ja aamu valkeni vain tuulessa. Suuntasimme aamusta Småbakkanille kiipeämään, mesta on jättimäinen kivipelto, jota ympäröi kallioseinämät. Vettä ripotteli hieman, ja olimme jo lannistumassa, kun kivien takaa tuli norjalainen padi selässään, ja totesi ”I wouldn´t be worried about the weather”. Ja niin teimme hyvän päätöksen siirtyä parkkikselta kiville. Paikassa on kiviä joka lähtöön, helpompaa, vaikeampaa ja mahdotonta. Saimme hienon kiipeilypäivän, minä pääsin testaamaan myös alastuloa rojahtaen, sillä seurauksella että edelleen olkapää vihoittelee. Onneksi oli melkein jo päivä täynnä, joten en menettänyt kovin paljon. Yövyimme kivipellon läheisyydessä rannassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Småbakkanin kivipellolla, hikiset kädet ei näissä lämpötiloissa haitanneet. Sampsa Sulonen kuvaajana.

Seuraavaksi päiväksi oli luvattu pelkkää sadetta, joten pakkasimme aamulla kamppeet ja lähdimme ajelemaan kohti Brensholmenia. Harmitti kun jäi Kvaløya vähän tyngäksi, mutta sadesäällä siellä ei tee niin paljon mitään. Kukaan ei tietystikään ollut katsonut lautta-aikatauluja, joten kun kaiken ajelun ja Sommarøyalla myrskytuulessa hortoilun jälkeen pääsimme lauttarantaan, ei niitä sitten enää mennytkään, joten yksi yö lisää Kvaløyalla. Mutta löysimme jälleen kivan rannan teltoille, vain yksi toinen teltta oli rannan toisessa reunassa, mahduimme juuri ja juuri satojen metrien päähän siitä. Tässä vaiheessa reissua tuo yksi teltta meinasi vielä olla kynnyskysymys. Emme tienneet mikä Lofooteilla odotti. Sade loppui onneksi, ja tuulikin tyyntyi, joten uni maistui taas makealle.

Aamulla aikaisin lauttaan, ja pääsimme Senjan saarelle. Päivä meni jälleen autossa, sadesää jatkui. Gryllefjordissa oli tarkoitus hypätä lauttaan ja vaihtaa Lofooteille, odotusaikaa oli niin runsaasti että kaikki saivat tehdä mitä halusivat pari tuntia. Itse vedin lenkkarit jalkaan ja lähdin juoksemaan. Sateessa 9% ylämäki tuntui oikein kivalle, neljä kilometriä meni yllättävän kivuttomasti asfaltilla. Ja kiva oli rullailla takaisin päin sitten alamäkeen. Edelleen sateessa. Minua katsottiin kyllä aika pitkään matkailuautojen hyteistä. Laivamatka oli kammottava. Tuuli yltyi kun pääsimme ”avomerelle”, ja minun tunnettu merikestävyys joutui koetukselle. Joten kökötin kannella koko 1,5 h tuulessa. Mielummin vilu kuin pahoinvointi. Valaita ei edelleenkään näkynyt. Andenesiin päästyämme ajatus leirintäalueesta ja ehkä jopa mökistä vilkkui kaikkien mielessä. Leirintäalue oli tupaten täynnä. Samoin seuraavissa kylissä. Teltta olisi ehkä mahtunut johonkin matkailuautojen ja -vaunujen väliin, mutta jonottelu maksulliseen suihkuun ei oikein innostanut ketään. Niinpä lämmittelimme iltaruoan varsin viihtyisässä bussipysäkin katoksessa, ja jatkoimme yöpaikan etsintää. Ja löytyihän se lopulta, mukavassa lahdenpoukamassa oli epäilyttävästi leirintäalueen oloinen paikka, ihmisiä vain ei näkynyt missään. Ehkä lampaat olivat valloittaneet paikan eikä kukaan asiasta tietävä enää uskalla yöpyä siellä? No me emme tästä tienneet joten otimme riskin. Tarkkuutta vaati telttapaikan valinta, lampaat kun olivat merkinneet omat paikkansa tehokkaasti. Aamiainen maistui pienen aitauksen sisällä, minkä ehkä lampaat olivat itseään viihdyttääkseen pystyttäneet. Siinä ne toljotti ulkopuolella vapaudessa kun me raukat istuimme pöydän ääressä aitauksessa. Erittäin suositeltava mesta, vieressä virtaa suurehko puro jossa mukava peseytyä lampaiden katseiden alla. Paikan sijainnista en voi olla ihan varma, muutama tunti Andenesista taidettiin ajella. Saattoihan tämä olla vain mielikuvituksen tuotettakin, mene ja tiedä. Vuonojen välissä kun tuntui olevan jatkuvasti enemmän tai vähemmän satumainen tunnelma.

13931715_10154436976848958_1806231531_o

13940235_10154436976858958_1639070203_o

Me saimme nukkua rauhassa yömme täällä, vaikka uhkaaville lampaat aamulla näyttivätkin. Sampsa Sulonen rohkeni kuvata kuitenkin.

Näistä tunnelmista lähdettiin jälleen eteenpäin, sää oli minulle tyypillinen lomasää, aurinko paistoi ja huiputus alkoi kiinnostaa porukkaa. Strønstadin lähistöllä siihen tarjoutui mahdollisuus, auto parkkiin ja kipuamaan kohti huippua siis. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä upeampia maisemia näimme. Atlantti aukeni eteemme toisaalla, toisaalla taas pieni vuorten keskellä kimalteveva järvi. Harjannetta seuraten saavutimme pienen huipun, jälleen lampaiden tarkkaillessa toimintaamme. Tästä olisi ollut mahdollista jatkaa korkeammallekin, mutta olimme tyytyväisiä tähänkin, ja yöpaikka oli jälleen etsittävänä, joten jätimme korkeammat huiput odottelemaan seuraavaa kertaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lampaat tarkkaili huiputtajia. Kuva Sampsa Sulonen.

Tovin ajelun jälkeen yritimme kääntyä peltotielle joka kartan mukaan johtaisi rantaan. Ei toivoakaan että automme olisi sitä tietä kulkenut, joten yksi jalkautui katsomaan tilanteen. Ei mitään. Jatkoimme matkaa. Väsyttikin jo. Päätimme kokeilla onneamme vielä kerran, kartassa näytti jälleen ihan ok paikalle pienen peltotien jälkeen. Ajoimme varovasti kohti rantaa kuoppia väistellen. Rannassa kökötti joku vanha venevajaa muistuttava hökkeli sekä outo lasikoppi, josta tuli mieleen lintutorni, tosin katettu versio. Yksi teltta oli myös mestoilla. Nousin tarkastamaan paikkaa. Kaikkia väsytti ja leuka rinnassa lähestyin vajaa. Ja mitä sieltä sitten löytyikään, BAARI! Oli kuin maailma olisi juuri kirkastunut ja tuuli tyyntynyt. Kipaisin kertomaan muille löydöstäni, ja päätös oli helppo. Innoissamme yritimme katsella sopivaa paikkaa teltalle, joku kaivoi oluet matkajääkaapista, joku mietti jo ruokaa. Ja niin söimme illallisen auringon laskussa mukavassa Rolfin baarissa. Yöpaikaksi lopulta valikoitui tuo kummallinen lasikoppi, teltoille oli vähän huonosti paikkoja. Siellä korttia pelatessamme ja hirviä ihmetellessämme paikalle kurvasi vielä toinen suomalainen seurue. Suomalaiseen tapaan kohteliaasti tervehdimme ja vaihdoimme pari sanaa mutta molemmat seurueet pysyttelivät visusti omissa porukoissaan. Aamun pelastus oli kylläkin että tämä toinen seurue kantoi mukanaan ilmeisesti suurempaa energiajuomalastia, koska tarjosivat meillekin yhdet. Ja sekös kelpasi, meillä oli nimittäin siinä vaiheessa oma vesivarasto aivan tyhjänä eikä aamukahvien keitosta olisi tullut mitään. Joten kiitos vielä kerran, mikäli joku tunnistaa itsensä tästä joskus.

13898364_10154436980088958_365659599_o

Rolfs Bar. Meidän pelastus.

Seuraava kohteemme oli Henningsværin kylä, tunnettu kiipeilymahdollisuuksistaan. Suuntasimme ensin kylään, siellä on mukava baari vanhassa teollisuuskiinteistössä, tai näin olimme kuulleet. Ja olihan se mukava, terassi rannassa, rento meininki, kiipeilijöiden näköistä porukkaa lojumassa trukkilavoilla. Mutta saimme vain yhden kaljan, tietenkään täälläkään ei käynyt kuin norjalaiset kortit, eikä käteistä saanut kaupasta nostettua (automaattia ei tietenkään ollut) luonnollisesti muulla kuin norjalaisella kortilla. Vinkki siis Norjan pikkukyliin matkatessa, pidä käteistä mukana. Meillä oli Sampsan kanssa alunperin ajatuksena palkata opas meille päiväksi ja tehdä joku helppo multipitch kallioilla, mutta laiskuus ja ajan rajallisuus vei voiton tällä kertaa. Näin ollen suuntasimme kohti rantakiviä, josta sattumalta löysimme myös kelvollisen yösijan. Boulderoimme illan, minäkin sain onnistuneita vetoja olkapäästä huolimatta ja paikka oli kyllä kuvauksellisestikin mahtava. Koko Henningsværin ranta on niin täynnä kiviä että tämä yksi ilta tuntui lähinnä kiusaamiselle. Ja kun kaiken lisäksi ympärillä kohoaa mahtavat kallioseinämät joissa mihin vain katsoikin, oli joku yrittämässä ylös, ainoa ajatus mikä päässä kulki oli että tänne on tultava takaisin. Kenties vietettävä koko kesä. Käteissäkin kanssa. Nukuimme tämän yön taivasalla kallioilla, edelleenkään ei näkynyt valaita. Joku delfiini taisi eväänsä vähän esitellä, mutta valaat pysyivät piilossa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No onhan tää aika kuvauksellinen mesta! Mutta siis myös paljon kiivettävää, ilman kameroitakin. Kameran takana Sampsa Sulonen.

Aamulla vedettiin nopea köysittely pienellä sporttiseinällä suurien kallioiden kupeessa. Reitit vaikuttivat helpoille, mutta kun niitä piti kiivetä, ei se niin helppoa ollutkaan. Sain silti onnistuneita suorituksia itsekin, jälleen olkapääta nipisteli mutta se ei varsinaisesti haitannut. Kiroilusta ja itkusta päätellen oli tietysti vaikeaa tietää nautinko tästä ollenkaan, mutta lopulta taistelu taas palkittiin. Olen ollut pitkään sitä mieltä että haluan kiivetä helppoja, tuttuja reittejä ilman kunnianhimoa. Mutta tämä kesä on nyt osoittanut että kyllä se onnistuminen pienen taistelun jälkeen onkin makoisampaa. Painotan edelleen PIENEN taistelun jälkeen. Kovin paljon ei näitä pultattuja seiniä täällä ole, nämäkin taisivat olla vain harjoitusta varten. Mutta koska vielä ei muuhun pysty, oli tämäkin kivaa puuhaa. Kamat kasaan ja jätimme kiipeilymekan odottamaan seuraavia reissuja. Kohteena siinteli Kvalvikan ranta. Sehän on tunnettu North of the sun-dokkarista tietysti kaikille. Ja sille tosiaan näytti. Kuulemma muutama vuosi sitten parkkipaikalla oli ollut muutama auto, nyt oli varmaan 30. Jätimme automme vähän sivuun ja päätimme kivuta suoraa Rytenin huipulle. Sukat märkinä, nälkäisenä ja väsyneenä seurueemme saavutti huipun monta tuntia myöhemmin. Mutta, kuten niin monena iltana aiemminkin, maailma kirkastui määränpäässä, ja ehdimme parahiksi näkemään kuinka usva otti hellään syleilyynsä koko kuuluisan rannan. Jäimme pilvien yläpuolelle, katsoimme auringon laskun ja nousun ja nukuimme huipulla. Aamulla kuulin kun joku paikalle kiivennyt herra ihmetteli ”What´s the point of coming up here for sleep”. Hetken teki mieli nousta ylös ja kertoa kuinka yöllä usva valtasi alapuolisen maailman, kuinka taivas muutti värejään hypnoottisesti ja kiirunat juoksentelivat pitkin vuoren rinnettä. Kyllä ne näkymät voittivat mennen tullen tuon nopean kirkkaan auringonpaisteisen hetken ylhäällä. Sen nukkui mielellään. Kävimme toki vielä rannassakin, ja täällä jostain syystä vesi oli sen verran lämpimämpää että siellä suorastaan viihtyi hetken. Rannalla kohtasimme jälleen lampaita, nämä yksilöt eivät olleet tajunneet rakentaa vielä aitausta ihmisille, mikä olisi varmasti lisännyt molempien viihtyvyyttä.

13898274_10154436965793958_1944104244_o

Niin, miksi tänne kukaan tulisi yöksi? Kuva on otettu noin klo 1 yöllä, auringon juuri laskiessa.

13681860_10154436965813958_2027720981_o (1)

Kuva voisi helposti olla jostain lämpimältä paratiisisaarelta, mutta todellisuudessa ollaan Kvalvikan rannassa.

Seuraava ja viimeinen kohteemme oli kuuluisa Reinebringen Reinen kylässä. Minä tietysti kapinoin tätä vastaan heti alusta lähtien, miksi mennä sinne minne kaikki muutkin menevät? Vaikka tietysti olen nähnyt ne kuvat. Onhan ne hienot. Mutta kun kaikilla on ne samat kuvat. Reinen kylä sekä siitä seuraava Å olivat ihan täynnä matkailuautoja, -vaunuja, telttoja, ihmisiä. Ylhäällä Reinebringenillä näytti käyvän tasainen ihmisvirta. Ajoittain erittäin voimakas kuivatun turskan haju leijui ilmassa. Nukuimme yön levähdyspaikan kupeessa. Tämä oli koko reissun huonoin yö, tosin ei sekään nyt niin huono ollut, näkymät oli suoraan merelle edelleen ja saimme olla rauhassa. Päätimme ottaa lautan Bunesin rannalle, ja mahdollisesti voisimme huiputtaa Helvetestindeninkin. Tiukkaa teki jälleen lautalle pääsy, tietysti kylän ainoa pankkiautomaatti oli epäkunnossa, eikä ne ulkomaalaiset kortit auta mitään… Niillä ei myöskään voinut maksaa lauttaa. Mutta olimme ilmeisesti riittävän epätoivoisen oloisia että euroilla ja dollareilla päästiin lauttaan. Muutamia muitakin oli samalla retkellä, mutta ranta on niin suuri, että ei siinä naapurit toisiaan häiritsemään oikein pääse. Olin aivan poikki kun saimme leirin pystytettyä. Mutta koska Sampsa heitti ajatuksen että hän aikoo vielä käydä Helvetestindenin huipulla, en voinut muuta kuin ryhdistäytyä ja lähteä mukaan. Olisi kauheinta ikinä jos hän kiipeäisi vuorelle, johon minä en laiskuuttani jaksaisi lähteä. Ja niin koko porukka taas kiipesi vuoren rinnettä ylös. Minulla on viime kesänä ostetut varsin miellyttävät Salewan lähestymiskengät, joissa on erittäin hyvä pito pohjassa, myös kostealla kalliolla. Mutta kun jälleen jouduin tilanteeseen jossa pitää mennä poikittain kaltevan kallion yli, en luottanut kenkiini yhtään. Kauhea panikointi, ihan itkettikin. Vaikkei missään vaiheessa käynyt mitään luiskahdusta. No, tietysti selvisin tästä hurjasta tilanteesta, itku kurkussa. Täysin käsittämätöntä on että kohta olimme harjanteen päällä jota pitkin edetään huipulle asti. Molemmin puolin harjannetta on pudotusta, välillä lähes pystysuoraan kymmeniä, paikoin satoja metrejä. Siellä minua ei pelota yhtään. En epäile kenkiä, enkä jalkojani. Ei itketä yhtään. Jännä on ihmisen mieli. No, huipulle siis päästiin, ja olihan se taas kaiken kiipeämisen ja itkemisen arvoista. Ei kannata jättää väliin jos lähistölle sattuu. Viimeisen illan kunniaksi päätimme paistaa nuotiolla lettuja. Olen kerran aiemmin kokeillut lettujen paistoa ulkona, ja silloin se meni ihan kokkeliksi. Ei ollut kaukana nytkään. Nuotiolla homma ei onnistunut oikein ollenkaan, kaasukeittimellä joten kuten. Mutta kaikki saivat yhden letun, ja oli ne melkein kypsiäkin. Mutta en suosittele retkiruoaksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Helvetestinden kuvattuna vuonolle päin. Varsinainen huippu ja merenranta jää kuvaajan suuntaan. Kuvaajana Sampsa Sulonen.

Viimeisenä päivänä söimme aamiaisen kahvilassa, boulderoimme viimeisen kerran paratiisimaisella hiekkarannalla, ja söimme illallisen pitseriassa. Hyvä päätös hyvälle reissulle. Kuten huomaatte, emme olleet siis suunnitelleet reittejä erityisesti, emme selvittäneet yöpymispaikkoja etukäteen, vaan elimme päivän kerrallaan. Ja löysimme uskomattomia paikkoja, näimme käsittämättömän hienoja maisemia, koimme kovimman myrskytuulenpuuskan ehkä ikinä, ja lampaat, näimme tuhansia. Varmasti. Peseytyminen oli helppoa meressä ja puroissa, vähän oli kylmää vettä mutta eipä se mitään haitannut. Eniten jäi tuleviin reissuihin kaipuuta Kvaløyalle, sekä Henningsværiin. Menetin jälleen pienen osan sydämestäni vuorille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oh mountains, I miss you already! See you soon! Sampsa Sulonen katsoo maisemaa jälleen linssin läpi.

sdr

Valokuvaaja nautti hetken keskiyön auringosta.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s