Pyhällä polulla, eli Tunturimaraton 2016

Vuoteen 2009 asti pidin tavoitteena elämässä juosta maratonin alle 30 vuotiaana. Vuonna 2009, ollessani 27 vuotias, minulla diagnosoitiin nivelreuma. Ja siinä jäi lenkit tekemättä lähes kolmeksi vuodeksi, nilkkojen ja lonkkien ollessa jatkuvasti tulehtuneena. Hylkäsin maratonhaaveeni, ja ajattelin että en juokse enää ikinä. Kunnes 2012 uskaltauduin taas lenkkipolulle jalkojen oltua pidempään terveenä. Juoksu alkoi kulkea, mieli virkistyä ja varovaisesti taas maratonhaaveet hiipivät mieleen. Ja nyt se on tehty! Ei alle 30 vuotiaana, mutta alle 40 sentään. Ja tässä siitä tarina, olkaa hyvät.

IMG_20160811_201904

Valmistautumista ja inspiraation hakua kisaa edeltäneeltä viikolta.

Viime vuoden tunturipuolikkaan jälkeen itsetunto oli korkealla, ja hetkellisessä hulluudessa ilmottauduin 43 km tunturimaratonille. Viimeinen viikko ennen juoksua meni sellaisessa jännityksessä, että en saanut nukuttua kunnolla, mihinkään ei voinut keskittyä eikä edes lenkille lähteä purkamaan energiaa. Tankkailin hiilareita, josta tuli ällöttävä, turvonnut olo. Mietin että olen kyllä hulluin tuntemani ihminen. Perjantaina lensin Rovaniemelle, ja koneessa lukiessani Paavo Nurmen elämäntarinaa, itkin vähän. Olin hyvin erikoisessa mielentilassa lopulta. Illalla kävin luottavaisena nukkumaan, tunsin että kroppa kestää kyllä, jos vaan pääkin. Nukuin paremmin kuin moneen yöhön. Aamulla ei ollut enää niin luottavainen mieli, lähtöalueella katselin muita juoksijoita, ja mietin jälleen, mitä ihmettä teen täällä näiden oikeiden juoksijoiden seassa. Aamu oli valjennut harmaana, raskas pilvi roikkui tunturin päällä ja ilma oli kylmä. Oli pakko lähteä takki päällä liikkeelle, vaikka arvelinkin että kuuma tulee kyllä nopeasti. Onneksi ei satanut.

bty

Puoli tuntia lähtöön, päässä risteilee pelkkiä kauhunsekaisia ajatuksia.

Lähdin matkaan toisessa lähtöryhmässä, joka ei tavoitellut huippuaikoja. Maratonmatkalla oli vähemmän osallistujia kuin puolikkaalla, joten heti alusta lähtien polulla oli hyvin tilaa. Ensimmäiset pari kilometriä Aittakuruun meni kevyesti, mutta heti portaiden jälkeen alkoi vaikeudet. Olin jälleen kuten monesti ennenkin, liioitellut nestetankkauksella aamulla, ja vessahätä alkoi piinaamaan. Se ei ollut pahinta, vaan sykkeet nousivat selvästi liian korkeiksi, mittaria ei ollut mukana mutta tunsin kyllä sen, ja hengitys ei meinannut kulkea kunnolla. Puuskutin silti eteenpäin hissukseen, mieli mustana. Ajattelin että Karhunjuomalammella, noin 6 km kohdalla, minun on pakko keskeyttää, että en jaksa enää yhtään askeltakaan. Sitten tuli itku, enhän voisi keskeyttää, se olisi jo pelkästään niin noloa että ei, en voi lopettaa tähän. Mielessä kävi, jos kaatuisin kivikkoon, kävisiköhän siinä niin pahasti että voisin kunniakkaasti keskeyttää loukkaantumiseen. Pelkäsin että sydämeni lopettaa lyömästä kokonaan, ja kuolen sinne metsikköön. Sitten saavuin ensimmäiselle huoltopisteelle Karhunjuomalammelle, ja kävin vessassa. Hengitys tasaantui, riisuin takkini ja jatkoin matkaa. Ja ihme tapahtui, juoksu alkoikin sujua. Sykkeet tasaantui, hengitys alkoi kulkea. Hölkkäilin mukavissa tunnelmissa Huttulomaan, jossa oli seuraava huolto. Täytin lötköpulloni urheilujuomalla, nappasin kämmenellisen suolaa ja jatkoin matkaa.

Huttulomasta alkoi minulle tuntematon osuus, joka kartasta katsottuna näytti jotenkin vaarallisen mäkiselle. Mutta ei se sitä lopulta ollutkaan, ja Latvavaaraankin asti meno maistui. Juoksin koko välin yksin, luulin että olen auttamattomasti jäänyt ihan viimeiseksi, mutta siinä vaiheessa se ei enää haitannut, olin saavuttanut hetkittäin jopa mukavan juoksuflown ja nautiskelin menosta. Latvavaaran huoltopisteellä täyttäessäni jälleen lötköpulloni ja napostellessani lisää suolaa, minun jälkeeni tulikin vielä ryhmä juoksijoita! Sain tästä vielä vähän ylimääräistä energiaa ja lähdin taivaltamaan takaisin maaliin päin. Reitti tässä kohtaa nousee Latvavaaran päälle, ja kartassa se näytti pahemmalle kuin olikaan. Kävelyksi toki meni nousu, kuten tässä vaiheessa kaikki nousut jo. Ja vähän kivikkoistakin maasto oli joten silmä kovana ja askel tarkkana sai mennä. Matka kuitenkin taittui Huttulomaan takaisin ihan ok fiiliksellä, viimeiset juomatäytöt ja suolat, ja ylämäkeen taas. Tämä pätkä Karhunjuomalammelle oli henkisesti raskain, kivikko alkoi kyllästyttää todenteolla, ja voimat alkoi olla loppumassa. Kivillä hyppely tai tässä vaiheessa se taisi olla väsynyttä askeltamista enää, alkoi tuntua pohkeissa rajusti, ja joka kerta kun polku lupasi jotain paremmasta, mutkan takana odotti pahempi kivikko. Kaikesta huolimatta Karhunjuomalammella jaksoin vielä naurahtaa kannustajien sanoille, ja töpötellen hölkkäilin latupohjaa eteenpäin. Tiesin että edessä on fyysisesti raskain osuus vielä, eli tiukka nousu kansallispuiston rajalinjaa pitkin tunturin laelle. Ei enää naurattanut, ja nousu tuntui ylivoimaiselle. Jos maaliin olisi ollut kilometriäkään pidempi matka, olisin jäänyt kivenkoloon ikiajoiksi makaamaan. Mutta koska matkaa oli enää lyhyelti jäljellä, jatkoin sinnikkäästi. Enää jäljellä oli lasku rinnettä pitkin hotellille. Otin lyhyitä juoksuaskelia, töpöttelin menemään ajattelematta enää mitään. Joku kannusti vielä Calletalon nurkilla loppukiriin. Hymyilin hänelle, mutta kiriä ei kyllä näkynyt. Maali häämötti, kuulutus kantautui korviini, olin toiseksi odotetuin henkilö maaliin! Kyyneleet valuivat ja nauratti, olin tehnyt sen! Myöhemmin mietin että niin monet itkut on tunturissa itketty, vaan kyllä tämä oli paras syy itkuun.

sdr

Ihan varma ei voi olla itkenkö vai nauranko. Mutta fiilis on super! 

Tämä oli tähänastisessa elämässäni varmasti raskain ja samalla yksi hienoimmista suorituksista ja kokemuksista. Ylitin täysin omat odotukseni, ja haastoin omat voimavarani niin fyysisesti kuin henkisestikin. Omalla kohdallani tuntui että päästä oli kiinni että maaliin asti pääsin. Ajalla tai sijoituksella ei tässä kohtaa ole enää mitään väliä, tämä oli ensimmäinen maratonini, ja olen voittaja! No, kerrottakoon, että aika oli 7.20.11 ja sijoitus oli naisten sarjan viimeinen. Jalat ovat kuin puupökkelöt, toinen akillesjänne on kipeänä, toisen jalan kantapää nirhaumilla, kylkiä kivistää ja on aivan kauhea nälkä koko ajan. Mutta onneksi saa palautella rauhassa Kiilopäällä, ruokaa on säännöllisesti tarjolla ja mieli lepää. Tosin mieli onkin tässä ainoa tällä hetkellä joka tuntuukin olevan kunnossa. Suosittelen toteuttamaan niitä omia unelmia, olkoon ne sitten tällaisia järjettömiä tekoja tai pieniä arkipäivän haaveita. Minulla on ollut haave nähdä Iggy Pop livenä. Nyt se sattui Flowhon yhtäaikaa maratonin kanssa. Valinta oli helppo, Iggyä voin kuunnella milloin vain, tunturimaratonin taas voi juosta vain kerran vuodessa. Sitä paitsi, tänään olo on fyysisesti aivan sama olisinko humpannut kolme päivää flowssa vai toteuttanut unelmiani tunturissa. Mutta nyt sitä ruokaa ja lepoa sekä ulkoilua tunturimaisemissa! Kiilopäältä tarinaa sitten seuraavaksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s