Eilen oli 16. päivä putkessa. Maaginen puoliväli on siis taittunut. Ja mille nyt sitten tuntuu? Oikeastaan, ei millekään. Ja siis sillä tavalla ei millekään, että en enää pidä jokapäiväistä juoksulenkkiä oikein minään. Sitä vaan löytyy joka päivä aikaa sille, eikä se tunnu enää kummalliselle ettei ole lepopäivää välissä. Juoksemani matkat ovat olleet maltillisia ja erittäin kiireisestä aikataulusta koko kuukauden ajalle johtuen, useimmat lenkeistä ovat olleet alle tunnin mittaisia. Ei siis kovin haastavaa löytää sopiva aika lenkille.
Vietin viikonlopun Hurukselassa alkukuusta, ja siellä pääsi jänisten kanssa samoille lenkkipoluille.
Vain kaksi kertaa olen ollut lähellä luovuttaa. Viime sunnuntaina avasin laskukauden Vihdissä ja kolmen tunnin jälkeen pohkeet olivat, yhdistettynä valmiiseen juoksujumiin, aika hurjassa tilassa kotiin tullessani. Mutta päätin yrittää. Ja kevyt, erittäin hidas hölkkälenkki itseasiassa avasi vähän jalkoja ja maanantaina ei ollut enää ollenkaan niin paha tilanne pohkeissa. Toinen läheltäpiti tilanne oli tämän viikon tiistaina. Työpäiväni alkoi klo 7 aamulla, ja tiesin siitä tulevan niin kiireisen että en ehtisi lounastauollakaan lenkille. Lisäksi olin myös illan töissä, ja alustavasti ajattelin että ehtisin nopean hölkän ehkä hoitaa työpaikan vaihdon välissä, mutta tähän oli vain teoreettinen mahdollisuus. Toinen teoreettinen vaihtoehto oli juosta sitten töiden jälkeen illalla, kun olisin siis ollut enemmän tai vähemmän jaloillani jo 15 h. Ilmeisesti mieleni on sellaisessa stressitilassa ettei se antanut luovutukselle mahdollisuutta, ja heräsin ilman kelloa 5.30. Ja koska aivoni olivat täysin hereillä, kipaisin lenkin sitten ennen hurjaa työpäivää. Herätti se ainakin, ja putki ei katkennut. Olen vähän yllättynyt että nämä luovuttamis hetket tulivat vasta kun jo lähes kaksi viikkoa oli mennyt, oletin että alku olisi ollut vaikeampi.
Olen tasapainoillut aikataulutuksen kanssa nyt kaksi viikkoa, ja väistämättä aika ei ole riittänyt kunnolla ystäville, eikä se olisi riittänyt puolisollekaan. Onneksi Sampsa on kolmen viikon pohjoisen reissulla valokuvaamassa ja opettamassa revontulien kuvausta, joten minun ei ole tarvinut potea huonoa omatuntoa siitä, ettei aika riittäisi yhdessäoloon. Täältä voi katsoa hänen kuvauskurssin tuloksia. Ja loppukuusta on vähän raivattu kalenterista tilaa ystävillekin. Tästä hullunmyllystä huolimatta olen ehtinyt nukkua myös aivan riittäviä yöunia, joten keho jaksaa pienen kurituksen hyvin.
Sitä lunta tosiaan tuli niin että pari päivää sai kivasti vastusta lenkeille kun hangessa kahlasi.
Olen nähnyt kuluneen kahden viikon aikana erittäin kummallisen marraskuun alun, lunta on ollut runsaasti sekä muutamia kirkkaita talvipäiviä. Ei siis aivan tavallinen kurja ja synkkä marraskuu, josta itseasiassa pidän. Mutta nämä sääolot on varmasti auttaneet muita putkessa tahkoavia, joille marraskuu on vuoden synkin aika. Aika yksin on kyllä saanut lenkkeillä, ei marraskuu houkuttele ihmisiä lenkkipoluille vaikka sääkin olisi edes vähän tavanomaista parempi. Nyt tilanne on jo toinen, ja Suomen on vallannut perinteinen vesisateinen marraskuun sää. Kurjuuden maksimointi on taas täällä!
Tämä oli kuin kevätpäivä, kun pääsin lounastauolla kiertämään Katajanokkaa.
Luulin että tämä jokapäiväinen juoksulenkki on hulluinta mitä lenkkeilyssä voi tehdä. Olin väärässä. Maanantai-iltana tungin villasukat Flipbeltin väliin ja hölkkäsin pimeälle polulle. Vinkki: Flipbeltin saa kätevästi tilattua TJMotionilta, toimitus on nopea ja tilaus helppoa, löytyy sieltä muutakin kivaa kestävyyslajeihin. Polun alussa sytytin otsalampun ja vaihdoin jalkaan kahdet villasukat päällekkäin. Siinä sitten tossut käsissä ja villasukat jalassa kipitin pari kilometriä otsalampun valossa. Muutama lenkkeilijä tuli vastaan, en kehdannut katsoa heitä silmiin. Mutta vain aluksi tunsin noloutta, loppua kohden se unohtui, oli nimittäin erittäin nautinnollista juosta sukkasillaan. Varpaat tuntuivat lämpimämmille kuin tossuissa, ja pito oli huomattavasti parempi kuin kengillä. Olisin varmasti juossut kotiin saakka sukkasillaan, mutta kävelytiet oli niin hiekoitettuja, etten viitsinyt uhrata sukkia ja saada jalkapohjia kipeiksi. Harmi vaan että lumet lähtee parhaillaan ja saa odottaa milloin pääsee seuraavaksi tätä tekemään. Sukissa oli niin kiva juosta, että mietiskelin siinä miksen ole aiemmin kokeillut paljasjalkajuoksua. Kuljenhan muutenkin paljain jaloin aina kun on riittävän lämmin ja mahdollista muuten. Ehkä voisi ainakin vaihteluksi harkita sitä, voisi hankkia paljasjalkakengät ja talvet hölkkäillä sukkasillaan. Reissussakin olisi kätevä kun ei tarvi tossuja mukaan. Askellus tietysti muuttuu aika paljon, päkiä koskettaa maahan ennen kantapäätä ja pohkeet joutuvat uuden eteen. Mutta ainakin kun nyt joka päivä juoksee, oli kiva vaihtelu, ja luulen että pohkeet vain tykkäsivät kun saivat uutta tekemistä. Jos joku kaipaa seuraa seuraavien pakkaskelien aikana tämän lajin kokeiluun, lähden mielelläni kaveriksi!
Mutta siis, jos jollekin tuntuu, niin hienoisesti hyvälle. Juoksu kulkee, aikataulut on olleet mahdolliset järjestellä, eikä mikään paikka ole kipeänä, mitä nyt pohkeet hieman kovilla mutta nyt jo selvästi tottuneet hommaan. Että eiköhän tässä loppuun asti hoideta putki. Henkiset vaikutukset ovat pelkästään positiivisia. Yleensä olen tunnettu hyvistä unenlahjoistani, mutta usein jos teen töitä näin paljon kuin viime viikkoina olen tehnyt, unikin kärsii. Jokapäiväinen lenkki ja edes pieni ulkoilu ovat tehneet tehtävänsä ja nukun kuin tukki yöni. Kyllä minä suosittelen nipistämään vaikka joka päivä edes kävelylenkille sen puoli tuntia aikatauluista, auttaa niin mieleen kuin kehoon. Etenkin näin pimeällä kaudella. Menkää siis ulos ja nauttikaa marraskuusta!
Jos talvi vielä saapuu uudestaan, muistakaa nastat tai olkaa ainakin varovaisia, itse en ollut ja asfalttitossuilla tietysti liikkeellä… Tästä pyllähdyksestä selvisin pienellä mustelmalla, pahemminkin voi käydä.
Elämäntapana Elämä 