Vapaata laskua

Osa 1

Lähdin rohkeasti matkaan hämärän jo alkaessa hiipimään tunturiin. Sampsa oppaana, olin luottavainen reitin suhteen, yksin olisin varmasti päätynyt väärään tunturiin vähintään. Heti alkuun iskimme skinit suksien pohjaan ja läpsyttelimme mukavaa tasamaata Isokurun kodalle. Ihan ok,  ajattelin. Siitä oli sitten laskeuduttava kurun pohjalle ja koska valo alkoi loppumaan, ei lasku tuntunut oikealle ratkaisulle. Joten sukset olalle ja jäisiä portaita alas. Sitten oli vuorossa jälleen mukavaa tasamaata polkua pitkin, tunnelma oli mukava. Ajattelin että tämähän on ihan kivaa, pimeässäkin. 

Pimeässä Isokurun pohjalla hiihtely oli kivaa, en vielä osannut odottaa portaita.

Kunnes tulimme kurun päähän, Pyhän kasteen putoukselle. Tässä kohtaa tuijotin epäuskoisena jyrkkää seinämää ja portaita. Seinämä ei vaikuttanut hyvälle joten sukset irti ja olalle jälleen. Portaat jatkuivat ja jatkuivat. Pysähdyin välillä itkemään. Itku vei voimia tietysti, ja se itketti lisää. En varmaan puhunut mitään ennen kuin saavuimme Karhunjuomalammen tuvalle. Tarkoitus oli nukkua laavulla nuotion äärellä, mutta tuulen suunta oli suoraan laavun suuaukosta sisään ja tuuli oli aika kova. Luntakin pyrytti. Joten valitsimme päivätuvan suojaksemme yön yli. Ajattelin etten halua enää ikinä retkeillä. Että miten sen kerran kun me pääsemme kahdestaan tunturiin voi sääkin olla näin kurja. Missä on ne kauniit tyynet revontuliyöt, joita tuntuu aina olevan kun Sampsa retkeilee ilman minua. Onneksi tunnelma koheni sitä mukaa kun mökki lämpeni. Aamulla lähdimme sitten kohti Kakkosta, tällä kertaa sain vain hiihdellä, ilman portaita. Tai lumisadetta. Tuuli ei tuntunut enää pahalle, ja saavutimme huipun. Skinit sujahtivat nopeasti pussiinsa ja mieli oli odottava. Edessä oli ensimmäinen offarilasku minulle. Alun pari käännöstä meni ihan kivasti, mutta juuri kun ajattelin että tämähän on hauskaa, sukelsin naamalleni puuteriin. Se siitä hauskuudesta. Pääsin alas kuitenkin katkomatta suksia, sauvoja tai luitani. Olin välillä nivusiin myöten hangessa sukset irti jalasta ja oli enemmän hiki kuin kiivetessä ylöspäin. 

Okei, nauratti kyllä välillä. Mutta tämä tuli kyllä laskuasentoa tutummaksi ekalla runilla.

Kaiken kruunasi Isokurun kodalle johtavat portaat, nehän piti nyt mennä sitten ylöspäinkin. Istuessamme tauolla kodassa kysyin onko tämä aina tällaista. Ei kuulemma. Luojan kiitos, jos olisi, en haluaisi enää ikinä tehdä tätä. 

Osa 2

Tätä hieman haastavaa ensikosketusta vapaalaskuun seuraavana päivänä jäin yksin tunturiin ja päätin pitää silkan rinnepäivän. Sain mukaani Lassen (vanha tuttuni tunturista) ja hän houkutteli sivuun rinteestä. Olimme jo alustavasti sopineet parista retkestä offareille, mutta tämän piti olla pelkkää rinne laskua. Onneksi rohkaistuin ja puikkelehdin hitaasti Lassen jäljissä Pohjoisrinteen sivusta alas. Hetkittäin hymyilyttikin. Hissi vei ylös ja voimat säästyivät laskuihin. Mukava laskupäivä siis. 

Onhan nämä maisemat aika hienot kun vähänkin lähtee sinne umpihankeen.

Afterit mainittiin, ja monot jalassa jauhoin laskemisesta iltaan asti, jossain tässä oluen juonnin välissä saimme idean lähteä ylihuomenna Luostolle pienelle seikkailulle. Saimmehan mukaan ihan ”paikallisoppaankin”. Joten sunnuntaina pakkasin reppuun eväitä ja hyppäsin suksineni autoon kohti naapuritunturia. Otimme hissin aluksi huipulle, jossa näkyvyys oli aika huono. Onneksi muutamalla porukasta oli jokin tietämys mihin päin lähteä etsimään sitä paljon puhuttua puuteria. 

Ei tästä oikein ilman mestat tuntevia kavereita olisi osannut mihinkään lähteä.

Ja sitähän sitten löytyi. Paria kuperkeikkaa ja suksen metsästystä lukuunottamatta laskut meni ihan hyvin, rinne oli sopivan loivaa, lunta oli riittämiin ja puut kohtuu harvassa. Pari kertaa jaksoimme nousta mäen ylös, ennenkuin hämärä alkoi taas laskeutua.

It’s all about the snow.

Päivästä Luostolla jäi niin hyvä mieli että päätimme seuraavana päivänä suunnata Pyhälläkin takamaastoihin. Auringonnousun aikaan olimmekin jo laskeutumassa Jacksonia alas, mikä sujui ihan kivasti ennenkuin metsäosuus kohti Isokurun pohjaa alkoi. Hitaasti hivutellen selvisin siitä, ja vuorossa oli skinnailu Kakkoselle. Reitti oli siis melko sama kuin mitä olin kontannut alas pari päivää aiemmin. Hissukseen kiipeäminen auringon paistaessa ei tuntunut yhtään hullummalle, vaikka voimat alkoikin jo olla aika vähissä. Kamasäädön ja  juomatauon jälkeen alkoi sitten jälleen puiden välissä pujottelu. Se meni yllättävän hyvin, psyykkasin itseäni unohtamaan puut ja nauttimaan lumesta. No se päättyi sitten siihen että sujahdin kaatuneen puun alle sukset alamäkeä kohti. Laskukaverit huutelivat alamäestä onko kaikki ok. Miten sen  nyt ottaa, ihan ok, ainakin sieltä on nyt itse selvittävä pois. Hetken mietittyäni pidensin sauvat ja työnsin käsivoimilla itseni peruuttamalla pinteestä. Loppulasku menikin sitten ihan kivasti, kuvissa ei vielä ihan näy se rento lasku fiilis mitä yritin tavoitella, mutta tärkeintä kai onkin mille se tuntuu itsestä. 

Kyllä tuossa sentään puuteri vähän pöllyää!

Päätimme siirtää eväiden syönnin Pohjoisrinteiden uudelle tulipaikalle, joten pientä hiihtoa tuli vielä että päästiin pohjoispuolelle. Evästauon jälkeen vatsat kylläisinä laitoimme vielä kerran skinit suksiin ja läpsyttelimme huoltotietä Tajukankaalle. Nopean kamasäädön jälkeen viimeinen lasku alas hisseille metsän poikki. Alun kurvailut sujui, lumi suhisi hiljaa suksien alla. Lasse huusi alamäestä jotain tuulen kovettamasta lumesta. Nautiskelin sujuvasta laskusta ja samassa olin naama hangessa. Toinen suksi sojotti pystyssä kärki taivasta kohden parin metriä ylempänä. Nauratti. Loppu meni miten meni. 

Osa 3

Mitä opin? No tärkeintä on eväät. Ja isoimmat asiat on kamasäätö, laskujutut ja reipas retkeilyhenki. Okei, on se lumi ja maisemat ja vapauden tunne myös aika iso osa koko hommaa. Ja miksi tätä sitten pitää tehdä? Siksi että pääsisin joskus mukaan niille upeille aurinkoisille lumikentille, jossa vuono kimmeltää pohjalla ja puuteri pöllyää muulloinkin kuin sinne sukeltaessa. Nyt koen olevani askeleen lähempänä tuota hetkeä. Aiemmin olen tuntenut että olen liian huono muiden mukaan, etten pärjää omillani, eikä minua kukaan jaksa neuvoa ja odottaa. Mutta niin vaan jaksoi, myös Sampsa vaikkei hänellä niitä suksineuvoja niin paljon olekaan antaa. Tärkein asia mikä minua nyt auttoi oli rauhallisuus, Lassen kiirehtimätön ja kärsivällinen odottelu rauhoitti minutkin niissä haastavammissakin kohdissa. Tästä ei ole suunta kuin ylöspäin. Vai sittenkin alas? 

Vielä niitä käännöksiä tulee aika paljon…