Isla Pavon ja Monte Leon

Aamun ehtiessä kohti puoltapäivää bussimme kurvasi vihdoin Comandante Luis Piedrabuenan linja-autoasemalle. Jäimme kyydistä ja istuimme hölmöinä sisälle penkeille. Mihinköhän nyt on tultu? Missään ei oikein ollut mikään auki, paitsi ravintola aseman yhteydessä. Söimme kasan empanadaksia ja totesimme että eiköhän lähdetä kävelemään ympäri kaupunkia. Pikkukaupunki on ilmeisesti rakentunut armeijan tukikohdan ympärille, ja vaikutti näin lomakaudella hyvin uneliaalle. Ihmiset joita näimme, ne muutamat, olivat kyllä kovin ystävällisiä, tervehtivät ja joku yritti oikein kertoilla meille vinkkejä mihin mennä. Ymmärsimme vain osan hänen tarinoistaan mutta ystävällisille ne vaikutti. Kylä vaikutti niin hiljaiselle että suuntasimmekin hotellin etsimisen sijaan Isla Pavonin saarelle joka sijaitsi kivenheiton päässä, keskellä jokea jonka rannalle koko kaupunki on rakentunut.. Alue on leirintäalueena, ja ostimme teltallemme sieltä paikan. Idea oli mainio, telttapaikat oli jaettu pensasaidoilla neliöiksi puiden lomaan, nämä olivat halvimmat paikat. Lyömällä lisää pesoja tiskiin sai paikan jossa on oma grilli sekä pöytä. Jos rahaa löytyy runsaasti enemmän, voi saada jokinäkymän tai jopa paikan sector silenciolta. Me otimme tietysti halvimman. Näkymät paikaltamme oli vessojen takapihalle. Olin riemuissani, vessa on lähellä. Sampsa ei ollut niinkään onnellinen tästä. Suihkuun emme ehtineet päiväuniltamme.

Tällaisen telttapaikan sai 200 Argentiinan pesolla.

Musiikki raikui ja grillit savusivat ympärillämme. Me keitimme nuudeleita tomaattimehussa ja istuimme hiekkapölyssä maassa. Malbecitkin oli jo juotu aikoja sitten. Nukkumaan käydessä musiikin taso alkoi vaikuttaa sille että paras kaivaa korvatulpat esiin. Niiden avulla yö menikin mukavasti hiljaisuudessa. Aamulla noin klo 7 herätessäni ajattelin että voin jo luopua korvatulpista ja nauttia linnunlaulusta vielä torkkuen. Virhe jälleen. Argentiinalaiset eivät näemmä nuku ikinä. Joku aikainen leiriytyjä päätti pakata kamansa ja lämmittää autoaan josta ilmeisesti oli pakoputki nähnyt parhaat päivänsä puolen tunnin ajan kaasutellen voimakkaasti. Se siitä torkkumisesta sitten. Ainakin ehdin suihkuun tänään, ajattelin. Olin laiska ja makoilin kuitenkin vielä tovin olettaen että ei kai nyt aamulla ole kovaakaan ruuhkaa suihkuille. Virhe, taas. Kun vihdoin nousin ja suuntasin suihkuille, oli lämmin vesi tietysti loppunut ajat sitten. No, kylmä suihkuhan on vain virkistävä, se on tullut jo huomattua täällä. Luonnollisesti miesten puolella riitti lämmintä vettä eikä jonoa kertynyt. Kamat kasaan, ja päätimme että nyt on hotelliyön aika. Kylästä löytyikin mukava majatalo ja pääsimme pesemään pyykit sekä nauttimaan lämpimästä suihkusta. 
Seuraavana päivänä otimme suunnaksi Monte Leonin kansallispuiston. Alue on vähemmän tunnettu, melko nuori kansallispuisto, perustettu 2000-luvun alussa. Sampsa yritti etsiä meille bussikyytiä, tuloksetta, taksi tai autonvuokraus olisi vaihtoehdot. Minä kannatin liftaamista. Niin paljon että Sampsakin suostui tähän ajatukseen ja niin lähdimme taivaltamaan auringon paahteessa valtatien reunaa kohti Monte Leonia. 

Matkaa olisi siis noin 30 km risteykseen josta vielä 20 lisää itse puistoon ja leirintäalueelle. Kuuden kilometrin jälkeen olin aivan loppu. Jalkoihin sattui ja ne olivat hiertyneeet jälleen. Vaihdoin kengät. Se auttoi vähän. Ajattelin että näin typerää ideaa en sitten olekaan aiemmin saanut. Autot ohittivat meidät tööttäillen ja iloisesti vilkutellen. Kukaan ei pysähtynyt. Mieleni teki heitellä kiviä niiden perään. Kuumuus väsytti, nälkä alkoi painaa. Tie väreili kuumuudessa ja loi kangastuksia. Ojanpientareella oli kymmeniä luurankoja, tunnelma oli kuin lännenelokuvasta. Enää puuttuisi maantierosvot. Juuri kun ajattelin etten jaksa enää metriäkään, mutkan takaa paljastui pieni vaaleanpunainen talo Puerto Santa Cruzin risteyksessä. Tuo ihana keidas oli grilli. Saimme maittavat pitsat, runsaasti juomaa ja hyvää mieltä mukaan taipaleelle. 

Jos ikinä liikutte tällä suunnalla, tänne kannattaa pysähtyä. Sijaitsee siis valtatie 3 varrella Puerto Santa Cruzin risteyksessä.

Raahustimme jälleen valtatien laitaa, mukanamme oli pahvikyltti ”Monte Leon, por favor”. Kovin pitkään emme joutuneet kävelemään kun auto hidastikin ja pysähtyi. Hyppäsimme señorin kyytiin ja pääsimme 18 km matkastamme näin mukavasti. Menimme rekisteröitymään kansallispuistoon, huomataksemme että sinne olisi sitten vielä 6km maantietä + se 20 hiekkatietä. Ja kello oli jo aika paljon. Puumien takia täällä ei saa kävellä pimeällä, joten hotelli olisi meidän vaihtoehto. Luonnollisesti hotelli joka oli lähinnä tätä rekisteröitymispaikkaa oli suljettu. Joten meillä ei ollut vaihtoehtoja kuin kävellä tuo 6 km ja jäädä hotelliin, jonne vielä 4 km vastakkaiseen suuntaan risteyksestä josta lähdetään puistoon, ja kävellä sitten seuraavana päivänä tuo viimeinen 20 km. Päästyämme risteykseen odottelimme tunnin verran jos vaikka joku vielä olisi mennyt sinne ja ottanut meidät kyytiin. Niin ei tapahtunut. Poispäin kyllä tuli autoja, useitakin. Sorruimme jälleen rikoksen polulle ja pystytimme teltan puiston aitojen sisäpuolelle hiekkakuoppaan jossa jäimme piiloon niin valtatieltä kuin hiekkatieltäkin. Yö oli jännittävä, pelkäsin rosvoja ja puumia, Sampsa puistonvartijaa ja poliisia. Ketään näistä ei näkynyt ja aamun sarastaessa hiivimme nopeasti hiekkatielle ja lähdimme jälleen taivaltamaan. Noin 9 kilometrin jälkeen tuli auto joka yllättäin hidasti ja pysähtyi. Hyppäsimme pingviinitutkijoiden kyytiin. Pääsimme leirintäalueelle asti autolla. 

Kahvilarakennus Monte Leonin kansallispuistossa. Maisema on karua mutta kaunista, tämä oli ainoa rakennus kymmenien kilometrien säteellä. 

Lunastimme kolmeksi yöksi paikan. Olin väsynyt ja ehkä jopa vähän kuumeinen joten torkuin loppupäivän teltassa Sampsan katsellessa ympärilleen. Tällä kertaa paikkaamme sisältyi grilli sekä pöytä. Tosin tulen teko on kiellettyä joten grilli toimi vain tuulen suojana kaasukeittimelle. Eikä meillä tosin ollut puita tai hiiliäkään joten mitä sillä grillilläkään. Ruoka oli mukava syödä pöydän ääressä. Illalla makasin jo teltassa ja kuuntelin etäistä puhetta. Ihan kuin joku olisi puhunut suomea. Mutta sitten kuului taas selvää espanjaa. Ajattelin että korvani tekivät kepposen. Kunnes joku sanoi selvällä suomella ”Oletteko te Suomesta?” Naapuriimme oli saapunut suomalainen pariskunta telttoineen ja vuokra-autoineen. Vaihdoimme pari lausetta ennenkuin vetäydyimme nukkumaan. Yksi toinen seurue saapui vielä myöhään illalla paikalle, ihana rauha vallitsi rannalla. 

Näin mukava oli telttapaikkamme aurinkoisena päivänä. Sateella koko alue muuttui suureksi mutapelloksi. 

Aamulla oloni oli paljon parempi, onneksi, ja saimme suomalaisilta kyydin pingviinirannalle. Alue oli suuri ja pingviinit hävisivät pitkälle rantaviivalle sekä pieniin pensaisiin rannan läheisyydessä, niitä on kaiketi 70 000 yksilön yhdyskunta mutta näytti kovin vähäiselle kun ne olivat harvakseen rannalla. Muutenkin pingviinit ovat kyllä mielestäni vähän tylsiä, eihän ne oikein tee mitään muuta kuin kököttää paikallaan. Saimme vielä kyydin merileijonarannalle, mutta siellä ei sitten ollutkaan kuin kaksi tyttöleijonaa ja parvi merimetsoja. Nousuvesi oli ylimmillään joten merileijonat olivat uimassa. Kävelimme takaisin leiriin ja kastuimme viime metreillä sateen alkaessa. Teltan suojassa värjötellessämme puistonvartija tuli kertomaan että sade on alkamassa toden teolla mikä tarkoittaa sitä että puistoon ei pääse pariin päivään millään teiden kunnon takia. Joten voimme lähteä samantien hänen kyydissä tai jäädä mutta pois emme sitten pariin päivään pääse. Päätimme jäädä. Ei ole kiirettä kuitenkaan vielä mihinkään joten nautitaan nyt Patagonian säästä kunnolla. Leiripaikan pitäjä tuli kehottamaan meitä siirtämän teltta katokseen kuitenkin. Ihmettelimme tätä mutta toimimme kuten haluttiin ja telttamme on nyt sitten katoksessa. Illalla kun kävimme rannassa kävelyllä kevyessä sateessa, palatessamme huomasimme miten kiva olikaan että teltta on nyt betonilla mutaisen pihan sijasta. Hiekkapöly oli muuttunut lainehtivaksi mutapelloksi, eikä houkuttele enää kävelyyn. 

Tälle näytti telttamme parin yön ajan, ennenkuin tämäkin lattia alkoi lainehtimaan ja tuuli puhalsi läpi katoksen.

Yö meni melko viileissä olosuhteissa mutta hyvin nukutti edelleen. Sadepäivä meni maatessa lukien ja torkkuen, illan koitteessa siirryimme kahvilan puolelle lämpimään sateen piiskatessa tuulessa ikkunoihin. Olimme koko puistossa ainoat ihmiset leiripaikan pitäjä pariskunnan lisäksi. Melko eeppinen tunnelma. Tilanne muuttui vielä seuraavana päivänä. Emme siis päässeet lähtemään edelleenkään pois sateen jatkuessa, ja nyt siihen yhdistyi melkoinen myrskytuuli. Telttamme kun ei ollut kunnolla maassa kiinni vaan naruilla siinä betonialustalla, tuuli pääsi sen kimppuun rajusti. Taistellessamme sen kanssa, ystävällinen kahvilan rouva tuli ja kehotti meitä siirtämään kamat sisätiloihin. Pääsimme siis viimeiseksi yöksi kahvilan takahuoneeseen suojaan. Lauantaina vihdoin sade sekä tuuli helpotti ja lähdimme taivaltamaan kohti valtatietä jälleen. Autoja ei tietenkään näkynyt, tie oli melko huonona joissain kohdissa. Joten 20 km kävelyä, puumat pelotti, niiden jälkiä näkyi runsaasti pehmeässä mudassa. Kuin ihmeen kaupalla selvisimme kuitenkin valtatien reunaan asti ja saimme melko nopeasti kyydin jälleen peukaloa nostamalla Puerto Santa Cruzin kaupunkiin. Siellä levähdetään pari päivää ja sitten kohti Chileä. 
Annamme lämpimän suosituksen Monte Leonille, mikäli haluaa nähdä jotain muuta kuin kaupunkeja, ruuhkaisia leiripaikkoja, kuunnella koko yön musiikkia autostereoista tai nauttia jatkuvasta auringonpaisteesta ja tuulettomuudesta. Autolla tänne on helppo tulla, mutta myös kävellen pääsee jos haluaa olla hullu suomalainen. Guanacot ja rhea linnut ovat täälläkin enemmistönä, mutta leiripaikan pihalla asustelee myös kettuemo pentunsa kanssa sekä ainakin yksi melko suuri vyötiäinen. Niitä on hauska tarkkailla. Täällä saa mukavan lepotauon reissaamiseen, jos sattuu myrsky kohdalle, tulee pakkolepoa pari päivää.