Dientes Circuit, eli miksi istua tuhansia kilometrejä bussissa

Koko seikkailuvuotemme ensimmäinen kunnollinen vaellus on onnistuneesti ohi. Kun Sampsa ensimmäisen kerran puhui ja ehdotti tätä maailman eteläisintä, erittäin vaikeaksi luokiteltua reittiä, en epäröinyt hetkeäkään. Tästä me aloitamme, ajattelin. Tämä vaellus mielessä istuimme siis tuhansia kilometrejä bussissa ja lopulta 30 tuntia laivassa jotta pääsimme Puerto Williamsiin josta vuoristoon pääsee. Reitti kulkee Dientes Navarino vuoristossa, mutkitellen lampien ja järvien rantoja ylös alas vuorenrinteitä. Täytyy kyllä myöntää että nyt tuli tehtyä hyppy suoraan syvään päähän. Mutta se oli täysin kaiken kärsimyksen, kylmyyden, tuulen, sateen arvoista. Tässä viiden päivän tarina.

Aloitimme vaelluksen helposti, saaden autokyydin reitin alkupäähän jolloin säästyimme monen kilometrin tieosuudelta. Reitti sukeltaa alussa tiheään metsään, ja nousua kertyy useita satoja metrejä, kuitenkin kohtuullisen loivasti. Aurinko paistoi ja mieli oli korkealla. Saavutimme verrattain helposti ensimmäisen kiintopisteemme, huipulla liehuvan Chilen lipun. Tänne tehdään paljon päiväretkiä kaupungista joten polkukin oli leveää ja helppokulkuista. Haasteet alkoivat välittömästi lipun jälkeen. Reittiä ei ylhäällä ylängöllä ole merkitty erityisen hyvin, ja lähdimme vähän arviolta kävelemään. Kauempana rinteillä näkyi polkua joten suuntasimme sitä kohti. Se oli väärä polku, tosin meni oikeaan paikkaan lopulta mutta aika monta turhaa ylösalas osiota siihen tuli. Tässä vaiheessa Sampsan kenkä hajosi ensimmäisen kerran. Ompelusetti tuli siis tarpeeseen, samoin jesari. Laskeuduimme jyrkän kivirinteen alas ensimmäiseen telttapaikkaan, laskeutuminen oli raskasta ja ajattelin tässä vaiheessa että okei, on tämä aika raskasta mutta ei nyt erityisen vaikeaa vielä. Leiriydyimme mukavan järven rannalle, ja siinä nuotiolla vettä keitellessä tuli pari muutakin seuruetta lähistölle. Tämä yö meni mukavasti, ei ollut kylmä eikä satanut tai tuullut juurikaan. Näin siis luulin. Kunnes aamulla Sampsa keskusteli naapurimme kanssa yön kovasta tuulesta. Minä luonnollisesti nukuin kuin tukki.
Toisena päivänä otimme hitaan lähdön, keräsimme rohkeutta päivän koetuksille. Reitti jatkuu järven ympäri ja putouksen laitaa jyrkästi ylöspäin, mutta on kohtuullisen helppokulkuista, vähän märkää mutta ei vielä kastellut sukkia. Ylhäällä odotti aivan toiset maisemat, tunnelma oli kuin toisella planeetalla. Kaikkialla kivikkoa, missään ei näkynyt mitään vihreää ja tuuli puhalsi kylmästi vuorien väliin solaan jossa kuljimme.

Koko päivä meni aikalailla kivikoissa kulkiessa, maisema muuttui jälleen vihreämmäksi mutta polku jatkoi kivien päällä. Tässä kohtaa olisi ollut mahdollista lähteä Laguna Windhondille edestakaisin, jossa olisi ollut myös joku pieni mökki jossa mahdollista yöpyä. Mutta koska oli alkanut sataa, ja ne Sampsan kengätkin olivat rikki, lisäksi minulla oli aika kipeä olo, joten päätimme että jääköön, kierretään vain lenkki ympäri. Löysimme jälleen pienen järven tuntumasta mainion telttapaikan pienten koivujen keskeltä, ja saimme teltan pystytettyä, sateesta huolimatta. Vettä tuli sen verran että pääsin suihkuun siinä puun alla. Sateen loputtua yritimme sytyttää nuotion, siinä onnistumatta. Kaikki oli märkää. Myös vaatteet. Joten söimme kaasulla keitetyn illallisen ja painuimme makuupussien lämpöön. Lähistölle tuli toinen seurue yöpymään, he olivat tekemässä lenkin kahdessa päivässä. Yöllä sade jatkui ja tuuli yltyi. Meidän telttamme oli onneksi niin suojaisassa paikassa ettei se välittänyt tuulesta mutta kuulosti hurjalle kun tuuli ulvoi terävien hammasvuorten välissä. Olimme onnekkaita telttapaikan suhteen.

Näissä tunnelmissa meni yksi vuorokausi sadetta pidellessä.

Aamulla sade jatkui. Söimme aamiaisen ja totesimme että eiköhän jäädä tähän pitämään sadetta päiväksi. Niin sitten luimme ja makasimme koko päivän teltassa. Illalla siellä maatessamme huomasimme kankaassa isompia läikkiä. Räntää alkoi satamaan. Ajattelimme että ei se haittaa, muuttuu varmaan vedeksi takaisin. Teimme iltaruoan ja kävimme nukkumaan, räntäsateen jatkuessa. Yksi seurue ohitti telttamme ja leiriyi kauemmas. Aamulla kun katsoimme ulos teltasta, oli kuin olisimme teleportanneet itsemme Suomeen. Lunta oli maassa noin 15 senttiä ja kaikkialla oli valkoista. 

Sade oli lakannut lähes kokonaan joten nousimme ylös ja päätimme jatkaa matkaa lumesta huolimatta. Meitähän ei lumi sinänsä haittaa, tosin Sampsan kenkävalinta (hieman rikkinäisinäkin vielä) ei varsinaisesti ollut ihan oikea lumihankeen. Hän siis luonnollisesti tavoilleen uskollisena oli jälleen sandaaleilla liikkeellä. Etenimme hitaasti, kivikot olivat erittäin liukkaita nyt kun niillä oli paksu suojalumikerros päällä. Oli myös oma haasteensa kulkea kun ei nähnyt ollenkaan kivien muotoja ja oliko ne mahdollisesti irrallisia ja keikkuvia. Molemmilla alkoi olla varpaat jäässä, minullakin kengät olivat edellispäivien vesisateesta ihan märät. Maisema oli aivan mustavalkoinen, kaikki vihreän sävyt olivat hävinneet.

Lumipeite loppui lopulta, mutta tilalle tuli tietysti mutaa. Ja soita. Kaikkialla näkyi majavien tekemiä tuhoja, ne on todellinen ongelma täällä. Me näimme vain yhden uivan majavan, mutta paljon tuhotöitä kyllä. Ne ovat padonneet joet ja nakertaneet puuston kuoliaaksi rannoilta. Päätimme että tänä yönä emme tyydy mihin tahansa telttapaikkaan, ja valkkaaminen kannatti. Löysimme täydellisen telttapaikan järven rannalta, vuorien syleilystä. Paikka on mahdollisesti tuulelle vähän altis mutta nyt näytti tyynelle. Ja kasasimme majavien tappamista puista pienen muurin teltan suojaksi. Tämä telttapaikka ei sijaitse aivan virallisen reitin varrella, joten saimme ollakin täällä aivan rauhassa. Emme nähneet muita ennen aamua kun kaksi vaeltajaa kulki järven vastarannalla. Saimme tuletkin tehtyä ja kuivattua vaatteet ja kengät sekä lämmitettyä itsemme. Ruoka maistui ja aukesipa Jallupullokin ensimmäisen kerran, tämä oli sen arvoinen paikka. Uni maistui vaikka olikin aika kylmä yö, saattoi olla jopa pakkastakin. Mutta ei tuullut eikä satanut. 

Aamulla lähdimme liikkeelle vasta puolilta päivin, ajattelimme että ehdimme mainiosti ennen pimeää perille. Tarkoitus oli siis päästä reitti loppuun, minun flunssani oli pahentunut ja lämmin suihku ja peti alkoi kiinnostaa. Niemenkärjestä jossa olimme leiriytyneet, näytti olevan mahdollista jatkaa matkaa vain kulkemalla takaisin päin ehkä noin kilometrin matka yli kallion jonka suojassa niemi sijaitsi. Se ei houkutellut joten olimme rohkeita ja kokeilimme suoraan rantaa pitkin. Ja pääsihän siitä, vähän se vaati tasapainoilua, mutta kuivin jaloin selvisimme, ja säästimme samalla jälleen matkaa ja aikaa. Tämä viimeinen päivä, ja meille se tarkoitti myös viimeistä 12 kilometriä, oli kyllä ehdottomasti raskain. Ja haastavin. Polut kulkivat ylös mutaisia pusikoita, välillä piti ylittää suuria suoalueita ja lopulta jouduimme sumupilveen niin että näkyvyyskin meni. Siinä vaiheessa olemme jossain kohtaa erästä suoaluetta kääntyneet harhaan, viimeisessä opastolpassa jonka näimme, oli päätepisteeseen matkaa 2,1 km. Voin vannoa että matka oli pitempi jonka kävelimme, tai ainakin siihen meni aikaa paljon enemmän kuin olisi kuvitellut. Polku kulki vuolaan puron viertä, mennen ylösalas pengertä, metsä oli tiheää ja puita oli kaatunut runsaasti polulle. Niiden ylittäminen oli hankalaa koska olimme aivan märkiä, kengät yltäpäältä mudassa ja puunrungot olivat liukkaita. Monta kaatumista ja kirosanaa myöhemmin Sampsan kengät hajosivat lopullisesti. Minulla repesi housut. Hän jatkoi sukkasillaan loppumatkan, eihän sitä voisi olla enää paljoa jäljellä, ajattelimme. Merikin  näkyi jo puiden lomasta. Matka vaan jatkui ja jatkui, ja yhtäkkiä hävitimme muiden jäljet. Pelkän kartan ja gps:n avulla suuntasimme mielestämme oikeaan suuntaan. Lehmät ja hevoset olivat tehneet polkuja. Vetistä mutaa ja suota riitti. Luulin kerran että jäin kiinni mutaan, olin polvea myöten jumissa. Jotenkin sain vielä itseni irti sieltä. Valo alkoi loppumaan, oli kaivettava lamput esiin. Sampsa astui jatkuvasti piikkipensaiden päälle, sukkasillaan, ja oli tuskissaan. Minua itketti. Ja kuumekin taisi nousta. Alkoi sataa. Mutta lopulta tulimme tielle, ja löysimme majatalomme, josta olimme lähteneet liikkeelle. Hetki oli melko onnellinen. 

Tunnelma sumupilven sisällä metsässä oli satumainen.

Satumainen tunnelma kärsi hiukan kun kahlasi mudassa…


Reittiin suositellaan 3-5 päivää, mielestämme tuo 5 päivää on aika minimi, etenkin jos aikoo käydä siellä Windhondilla. Polut, jos niitä ylipäänsä on, ovat vaikeakulkuisia ja jalkoihin on katsottava koko ajan, joten jos haluaa nähdä yhtään mitään maisemia, on oikeastaan pysähdyttävä ja katsottava kunnolla. Samoin jos aikoo ottaa kuvia, kuten me tietysti otimme, on matkanteko aika hidasta. Lisäksi sääolosuhteet jotka vaihtuvat tiheään, saattavat haitata kunnolla kulkemista. Kaikkeen on varauduttava tällä reitillä, näimme viidessä päivässä kaikki neljä vuodenaikaa, ja hyvin monta erilaista maastoa. Vain muutaman kilometrin matkalla voi hyvin olla tiheä metsä, matala vaikeakulkuinen vaivaiskoivikko, suo, rakkakivikko tai nurmikenttä. Kaikkea tätä ympäröi upeat, teräväkärkiset vuoret joilta valuu puroina ja koskina, jopa putouksina kirkasta vettä alas järviin ja lampiin. Lisäksi täällä saa olla aivan rauhassa, muita retkeilijöitä näkee kyllä mutta siis noin kaksi seuruetta keskimäärin per päivä. Tietysti siitä syystä myös polut ovat kapeita, välillä lähes huomaamattomia ja osittain aika huonosti merkittyjä. Mutta se tuokin lisää iloa matkaan, saa vähän käyttää aivojakin ratkoakseen haastavat ylösmenot tai alastulot. Joten, unohtakaa Torres del Paine ja El Chalte, täältä löytyy rauhaa ja koskematonta (majavat poislukien) luontoa. Ihan aloittelevalle retkeilijälle tätä ei voi suositella, vähän kokemusta pitäisi löytyä. Kiipeilykokemus myös oli tarpeen muutamassa nousussa ja laskussa kalliorinteitä. Peruskuntoakin vaaditaan, ja varusteet pääsevät koetukselle. Tärkeintä on kuitenkin reipas seikkailumieli, maisemat ja itsensä ylittäminen palkitsevat kyllä lopulta. Ja mennään mekin sinne El Chalteen ja Torresille, mutta enpä usko että ne antaa yhtä ainutlaatuista kokemusta kuin Dientes Circuit. 

Kesäinen hetki suolla.

Reittimme kartalla. Annan mielelläni tarkempia tietoja reitistä, mikäli mieli tekee etelään!

2 kommenttia artikkeliin ”Dientes Circuit, eli miksi istua tuhansia kilometrejä bussissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s