Jätimme siis Puerto Williamsin ja ihanan rauhallisen Cabo de Hornon taaksemme ja tulimme ryöstöhintaisella venekyydillä tänne Argentiinan maailmanloppuun. Kaupunki on verrattain kallis, lukuunottamatta takseja. Saimme ensimmäiseksi yöksi kivan hostellihuoneen vaatimattomaan (?) 60EUR hintaan ja kuljeskeltuamme kaupungin katuja päivä sekä kierrettyämme kaikki lukuisat retkeily ja ulkoilukaupat läpi etsimässä Sampsalle uusia sandaaleja, sorruimme vielä melko kalliiseen ravintolaan viettämään iltaa. Kalat oli kyllä hyviä, pakko myöntää ja viinikin maistui. Positiivinen kokemus Argentiinan ruoista, lompakko ei ehkä pitänyt tästä niin paljon kuin vatsa. Päivän aikana vahvistui tunne että ei ole kyllä meidän mieleen tämä kaupunki.
Polku oli hyvin merkittyä ja hoidettua, siitäkin huolimatta että ihmisiä ei juuri näkynyt matkan varrella.
Niinpä aamulla pakkasimme reput, jätimme osan kamoista hostellille säilöön ja lähdimme kävelemään kohti pienehköä vuoristoa joka siis ympäröi koko kaupunkia. Otimme pari ekaa kilometriä taksikyydin koska kaupungin kaduilla tallailu ei kiinnostanut. Sää oli mukavan aurinkoinen ja mieli hyvä. Luonnollisesti emme olleet lukeneet mitään koko reitistä, emmekä kyselleet siitä keneltäkään. Kartalla näkyi kivanoloinen polku ja pari telttapaikkaa siihen oli merkitty joten rohkeasti matkaan. Ensitöiksemme tuhlasimme 3 kilometriä ja 1,5 tuntia kierrellen karjatilan aidan reunaa, samalla kun paikalliset päristelivät mönkijöillään pitkin polkuja tuhatta ja sataa. Lopulta oikaisimme hevostilan pihan poikki joka oli heille aivan ok, ja pääsimme oikealle polulle. Tänne hevostilalle olisi siis voinut tulla vaikka sillä taksilla ja säästää tuon poluilla rämpimisen mönkijöiden pakokaasuissa. Tästä eteenpäin polku oli mainiosti merkitty ja kulki mukavasti metsän siimeksessä, laakson reunaa pitkin. Sää oli edelleen mainio, tuuli humisi kevyesti puiden latvoissa. Metsä loppui ja polku nousi kivistä rinnettä ylöspäin, jatkuen sitten rinteen reunaa kääntyen oikealle vuoren ympäri seuraavaan solaan. Maisema oli jälleen pelkkää kivikkoa, ja tuuli tuiversi navakasti solan läpi.
Polku kulki noin puolivälissä rinnettä, ja näytti jatkuvan eteenpäin ylhäällä. Se haarautui alas laakson pohjalle, mutta koska kohteemme, Laguna del Caminante, sijaitsee melko ylhäällä, ajattelimme että tämä ylempi polku on parempi ettei tarvitse sitten uudestaan nousta ylös. No, tämä polku, jonka joku oli ystävällisesti myös kivikasalla merkinnyt, päättyi jyrkänteen reunaan. Siinä meni sitten jälleen ylimääräinen tunti kun kiipeilimme kallion reunaa alaspäin.
Välillä maisema vaihtui jälleen avaruusmaiseen kivikkoon.
Tätä seurasi sitten mutainen polku, ja tietysti sitten se ylämäki jota olimme yrittäneet välttää. Luonnollisesti polku kiersi vielä kallion yläpuolelta järvelle, ja alamäki oli pelkkää mutapolkua. Onneksemme löysimme oikein mukavan telttapaikan hieman sivusta, varsinaisella teltta-alueella oli jo muutama seurue eikä se vaikuttanut niin kivalle kuin reunassa ollut pieni kulmaus. Ruoka maistui pitkän päivän jälkeen, samoin uni lämpimässä makuupussissa. Aamun sarastaessa auringonnousu oli vaikuttava järveä ympäröiville lumihuippuisille vuorille. Otimme hienoja kuvia ja päätimme vielä hetkeksi vetäytyä telttaan.
Iltarusko hyvä rusko, aamurusko päivän pasko. Näin se jälleen piti paikkansa tämä vanha sanonta.
Ja sittenhän alkoi sataa. Ja se jatkui. Ja jatkui. Ja muuttui välillä rännäksi. Ja jatkui läpi yön. Ja seuraavan päivän. Joten luimme kirjoja ja pysyimme teltassa. Seuraavan yönkin, jolloin myös tuuli aika kovasti ympäri järveä, onneksemme teltta oli jälleen mukavasti rinteen reunaa vasten joten tuuli ei tarttunut siihen pahasti. Yöllä lämpö laski pakkasen puolelle, mutta onneksi tosiaan tuuli ei puhaltanut pahasti telttaan.
Tämä on sitä leirielämää parhaimmillaan…
Kolmantena aamuna aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja pääsimme jälleen jatkamaan matkaa. Polku laskee laakson pohjalle melko jyrkästi, mutta on mukava kulkea. Ja on edelleen erittäin hyvin merkittyä. Välillä tietysti mutaa on paljonkin matkalla mutta kun joskus on leikkinyt kiviä ja kantoja, sujuu niidenkin kohtien ylitys melko vaivattomasti. Polku kulkee välillä ylittäen jokia, joihin on tehty kivoja siltoja helpottamaan, välillä taas ylitettiin ruohokenttiä ja kierreltiin soita. Maisemat tällä kierroksella vaihtuivat nopeasti, muutaman kilometrin välein oli aivan erilaista.
Hevosia kulki vapaana pitkin metsiä ja ruohikoita. Koko Tulimaan ongelma on El Castor, eli majava. Täälläkin näkyi runsaasti niiden tihutöitä, näimme vain yhden uimassa mutta jälkiä sitäkin enemmän. Kokonainen metsäalue oli nakerrettu ja padottu, näky oli melko hurja. Kuolleet puut törröttivät kuraisesta lammikosta. Majavat on tuotu tänne alunperin turkisten vuoksi, mutta homma meni hieman pieleen ja majavat sopeutuivat ilmastoon eikä turkin paksuus enää kelvannut myyntiin. Joten ne jäi vähän oman onnensa nojaan ja nykypäivänä kanta on riistäytynyt käsistä täysin.
El castorin reviirillä
Loppupuolella kierrosta risteytyy polku ylös vuorille vielä, jota pitkin pääsee jäätikölle. Se näytti kyllä hienolle, mutta meillä ei riittänyt enää voimat lähteä iltasella kiipeämään ylös rinnettä, etenkin kun emme olleet varmoja voiko sinne leiriytyä. Niinpä jäätikkö saa nyt jäädä myöhempään, eiköhän El Chalten viimeistään tarjoile jäätikkönäkymiä riittävästi. Meillä kävi tuuri kun tulimme tielle polulta, siinä odotteli toista seuruetta pikkubussi ja saimme kohtuullisella hinnalla kyydin suoraan hostellille jossa tavaramme olivat. Päätimme jäädä pariksi yöksi vielä tänne, ja etsiä järkevän tavan lähteä kohti pohjoista. Voi olla että käymme vielä grillailemassa kansallispuistossa, tai vain notkumme muiden reissaajien kanssa hostellin aulassa. Parasta on edelleen reissaamisessa että ei ole niin väliä milloin tekee mitäkin. Mutta Ushuaiaa emme kaupunkina suosittele erityisesti, vaikka tänne melkein pakko onkin tulla jos täällä suunnalla aikoo retkeillä.
Elämäntapana Elämä 