Aivan hullunhieno seikkailu. Saavuimme pari päivää sitten Puerto Monttiin, eli tämän nuoren mutta jo klassikkomaineeseen yltäneen Carretera Australin pohjoispäähän. Tiehän sijaitsee siis Chilessä ja on valmistunut vuonna 1999, ja edelleen siellä on paljon korjausta ja parannusta käynnissä. Ennen tietä kyliin sen varrella pääsi vain lentämällä, joten tien merkitys ihmisille on kyllä valtavan suuri. Turistit ovat ottaneet tien haltuunsa ja sitä pitkin mennään kesäkaudella vuokra-autoilla, pyörillä, moottoripyörillä, asuntoautoilla sekä liftaten. Me valitsimme sesongin ulkopuolisen ajan, en ole ihan varma miksi mutta se kannatti. Emme joutuneet taistelemaan kyydeistä tai majoituksista, juuri muita kuin paikallisia ei etenkään eteläpäässä paljon näkynyt. Kaikki kyydit tien varrella saimmekin paikallisilta. Sää tietysti ei ollut ihan priimaa, suurimman osan ajasta satoi vettä. Joinain päivinä vähän vähemmän. Vasta viime päivät olivat ihan ok, puolipilvistä ja olipa mukana pari aivan pilvetöntäkin päivää. Mutta miten siis etenimme, tässä lisää siitä.
Alhaalla näkyy Villa O’Higgin, Carretera Australin alku tai loppu.
Aloitimme koko urakan Villa OˋHigginsistä, johon tie etelässä päättyy. Tai alkaa, miten haluaa ajatella. Tänne pääsimme lautalla Candeleria Mancillasta, johon olimme kävelleet Argentiinan puolelta. Edellisessä postauksessa jo kerroinkin tästä paikasta, sitä ei kannata jättää väliin. Eli jos joskus menet tämän tien päästä päähän, käy siellä edes, vaikket Argentiinaan jatkaisikaan. Nuku pari yötä teltassa ja osta Titolta mainiota leipää. Mutta siis, Villa O´Higgins meinasi heti alkuunsa lannistaa minut. Pääsimme satamasta ystävällisten chileläisten kyydissä kylään, kellon ollessa jo seitsemän illalla. Alkoi hämärtää ja sataa. Puoli kylää oli kiinni, loput majapaikat täynnä. Itkin koirien pyöriessä kintuissa kaatosateessa. Ajattelin että tämä on varsinaisen huono idea jopa minulta. Lopulta löysimme erään mukavan kotimajoituksen, olin ilmeisesti melko säälittävä näky kyyneleitä pyyhkiessä, kun saimme maukkaat omena empanadatkin iltapalaksi vielä. Aamulla oli jo parempi mieli ja pyörimme kylillä seuraavaan päivään asti. Kylän laidalla on kiva näköalapaikka, jonne on parin tunnin kiipeäminen, luonnollisesti mutaista polkua. Ei satanutkaan pariin päivään juuri ollenkaan. Levänneenä lähdimme yrittämään ensimmäistä varsinaista liftaamista. Tietysti olisi voinut selvittää senkin että päästäkseen seuraavaan kylään, pitää mennä lautalla pieni pätkä. No se lautta lähtee klo 13 joka päivä joten siihen menevät olivat kyllä meidän päästessä tien varteen menneet aikoja sitten. Eli ei kyytiä, kävelimme 5 km ja leiriydyimme joen rantaan mukavaan paikkaan ja teimme iltanuotion itsellemme. Tämä hauska paikka osoittautui lopulta yhdeksi parhaimmista yösijoista koko reitillä.
Onhan tää aika mainio leiripaikka.
Seuraavana päivänä saimme helposti kyydin lautalle, ja lautalta uusi kyyti avolavan lavalla. Yhtäkkiä auto pysähtyi ja näimme tiellä huemulin! Se on hauskan näköinen kauriseläin, jota on vaikea nähdä, niitä on enää melko vähän jäljellä ja olimmekin onnekkaita.
Huemul
Pääsimme tällä kyydillä Torteliin vievän tien risteykseen. Juuri kun olin kaatanut meille kupit teetä, ilmestyi mutkan takaa pikkuinen kuormuri. Iäkäs pariskunta oli viemässä puukuormaa Torteliin ja Sampsa pääsi puukuorman kanssa lavalle, minä ohjaamoon. Siinä oli chileläinen mummo ja pappa ihmeissään kun yritin pitää minun espanjan taidoillani small talkia yllä. ”Iso joki. Paljon kalaa? Taimenia? Hieno meri.” Nämä oli ne helpot lauseet. Odotimme Tortelilta paljon, olimme kuulleet siitä vain hyvää. Odotuksemme eivät täyttyneet. Sää ja ajankohta varmasti vaikuttivat, nyt kun satoi lähes koko ajan ja suurin osa paikoista oli kiinni. Mutta muutenkin jäi kyllä aika karvas maku kylästä. Ystävällisiä kasvoja oli mahdoton löytää, kaikki oli jotenkin rempallaan ja kurjaa. Siinä kun mikrossa lämmittelimme perunamuusia ja herneitä ja joimme halvinta punaviiniä mitä Chile tuottaa todennäköisesti, nauratti lähinnä koko touhu. Onneksi pääsimme nopeasti jatkamaan matkaa mukavan bussia työkseen mutta nyt vapaalla olevan perheen kyydissä. Tästä kyydistä jouduimme maksamaan hieman mutta eipä haitannut. Seuraava pettymysten kylä odotti jo meitä, Rio Tranquilo.
Odotimme viehättävää, Cinque Terren kaltaista pikkukylää laitureineen. Tämän saimme.
Siellä sijaitsevat kuuluisat marmoriluolat, jotka ovat auringonpaisteessa oikein kauniit ja kuvaukselliset. Nyt satoi tietysti. Ei huvittanut maksaa itseään kipeäksi kaatosateessa veneilystä, joten päädyimme juomaan pisco soureja, viiniä ja paistamaan munkkeja, olihan vappukin sopivasti. Pisteet pikkuiselle varsalle jota pääsin rapsuttelemaan puistossa.
Näissä merkeissä meni pari päivää sadetta pidellessä.
Jatkoimme pikkupakun lavalla matkaa näkemättä luolia. Saatiin kyyti noin 30 km päähän, keskelle ei mitään. Siinä toista tuntia odotellessa alkoi jälleen hiipiä ajatuksiin epävarmuus liftaamisen kannattavuudesta. Kunnes maailman sympaattisin hedelmäpaku kaarsi esiin mutkan takaa ja pysähtyi poimiakseen meidät kyytiin. Siellä sitten istuimme lattialla 200 km stereoiden toitottaessa musiikkia täysillä ja moottorin pauhatessa kuin viimeistä päivää. Ja mahdollisesti tämä saattoikin olla hedelmäauton viimeinen päivä, siihen tuli jokin vika vain 20 km ennen määränpäätä, Coyhaiquen kaupunkia. Hedelmäsetä jäi sitä korjaamaan illan hämärtyessä kun me jatkoimme toisen pakun kyydissä loppumatkan. Toivomme että he pääsivät jatkamaan matkaa lopulta.
Coyhaiquessa vietimme vain yön, aamulla kaatosateen jälleen jatkuessa olimme myös lähellä luovuttaa. Kävimme jo neuvottelemassa autovuokrasta, mutta koska olisimme jättäneet auton Puerto Monttiin, sille tuli niin paljon hintaa, että totesimme ettei kannata. Niinpä sitten ylihintaisen pitsan ja oluen jälkeen marssimme kaupungin ulosmenolle ja jälleen peukalo pystyyn. Kyyti järjestyi kohtuullisen helpolla, nyt jännitti vaan oliko tie poikki ennen Quelatin kansallispuistoa johon halusimme. Sateet olivat jossain kohdassa romahduttaneet tietä ja siellä oli sattunut muutaman hengen vaatinut onnettomuuskin. Mutta onnistuimme, hidasta matkanteko kyllä oli, tie oli paikoin erittäin huonossa kunnossa ja tietyöt hidastivat entisestään. Näin ollen olimme vasta pimeällä perillä puistossa. Ketään ei ollut luonnollisesti enää töissä siihen aikaan, joten jätimme puistonvartijalle lapun ja leiriydyimme mukavan katoksen viereen. Aamulla kävin maksamassa ja rekisteröitymässä, olin iloinen ettei tarvinutkaan maksaa kuin sisäänpääsy molemmista. Tässä oli pientä kielimuuria enkä ihan ymmärtänyt mitä kaikkea senor sanoi. Päivän retkenä oli kävely katsomaan jäätikköä. Vesisateessa kiipesimme verrattain mukavaa polkua ylöspäin, nähdäksemme sumuisen jäätikön reunan. Näköalapaikalla oli onneksi katos jossa oli kiva hörppiä kuppi teetä. Näkymä nyt ei ollut kovinkaan ihmeellinen. Sää saattoi taas vaikuttaa, tai ehkä olimme jo nähneet tarpeeksi jäätiköitä. Täältä palatessamme leiripaikkaamme kurvasi paku. Sieltä herra vihkonsa kanssa ilmoitti että leiripaikka maksaa erikseen. 5000CLP/hlö/yö. Ei enää tuntunut kivalle paikalle tämä, mutta eipä siinä paljon vaihtoehtoja ollut, vettä satoi ja kello oli jo aika paljon, että olisimme keränneet kamat ja lähteneet eteenpäin. Siirsimme teltan katoksen alle, edes jotain vastinetta rahoille. Paikassahan on vessat ja suihkut, mutta koska sesonki ohi, ei kuumaa vettä.
Seuraavaksi pääsimme kalastajan kyydissä Puyuhuapiin, pieneen mutaiseen kylään, jossa myös aika suljettua. Mutta ei liian, saimme kivan majoituksen kaupan takaosassa sijaitsevasta hostellista jonka omistaja rouva ei kyllä huokunut ystävällisyyttä. Töykeydestä huolimatta, ihan ok majoitus. Kylmä siellä luonnollisesti oli. Ja oli kylässä yksi ravintolakin avoinna, söimme siellä hostellin keittiöfasiliteettien ollessa melko köyhät. Aamulla sade jatkui. Ostimme sateenvarjot helpottamaan tienposkessa värjöttelyä. Kävellessämme kohti risteystä kylän laidalla näimme siellä bussipysäkin ja katoksen. Luonnollisesti katoksesta puuttui katto. Onneksi vieressä oli huussia muistuttava tönö jossa katto tallella. Siellä oli mukava odotella kyytiä. Auton tullessa syöksyin sateenvarjoni kanssa tielle. Kaikki ajoi ohi. En tiedä pelkäsikö ne minua liikaa, saatoin olla vähän liian innoissani tästä hauskasta seikkailusta.
Kunnes lopulta näimme jo aiemmin näkemämme pienen kuorma-auton joka kuljetti lavallaan isomman kuorma-auton hyttiä, huristelevan meitä kohti. Ja se pysähtyi! Ja meille tarjottiin kyytiä siellä lavalla olevassa hytissä. Emme miettineet hetkeäkään, tätä ei voinut jättää väliin. Siellä sitten 200 km köröttelimme tehden voileipiä ja juoden kahvia. Vähän jännitti välillä kun tie kapeni ja reunassa oli pudotus rotkoon, että pysyyköhän se kiinni lavassa ja pysyykö ylipäänsä auto tiellä. Pysyihän se. Tässä oli ainoa miinus se, että olisi ollut kiva pysähtyä El Amarillon kylässä, mutta emme tietenkään saaneet kerrottua kuskille lavalta käsin toivettamme. Huomasimme siis vasta kohdalla, että sehän olikin varsin viehättävä kylä siisteine puutarhoineen ja vasta maalattuine taloineen. Jäimme kyydistä Chaitenissa.
Tämä oli ehdottomasti koko reissun huikein kyyti.
Tämä pikkukaupunki on vielä pahasti kesken, 2008 Chaitenin tulivuori purkautui ja aiheutti sellaisen tulvan joessa että se pyyhki puoli kylää mukanaan. Nyt sitä sitten rakennetaan uudestaan, pikku hiljaa. Sinne on jätetty niinsanottu walk-in museo, viitisen taloa ja vankila jotka siis hylätty tulvan tullessa paikalle. Täällä koin jonkilaisen heräämisen valokuvaamiseen, hylätty vankila oli aivan upea ja hyvin jännittävä paikka kuvien ottamiseen. Yksin en sinne menisi, edes päivällä, mutta onneksi Sampsa valokuvaajana ymmärsi ja niinpä kävimme siellä kahdesti pyörimässä. Majoituksemme oli koko tien siistein, johtunee siitä että talot aika uusia eikä ole vielä ehtineet homehtua ja lahota täysin. Myös täällä oli hostellinpitäjä rouva kohtalaisen tyly tapaus, mutta eipä häntä juuri näkynytkään, joten ei sikäli haitannut.
Aivan mieletön mesta, niin jännittävä ja niin kuvauksellinen.
Chaitenista eteenpäin pääsimme 10 km lava-auton sisätiloissa. Lavalla suuri terrieri räkytti koko matkan. Tietyö oli 12 km mittainen, jonka toisessa päässä oli toivomamme määränpää, Chaiten tulivuorelle johtavan vaelluspolun alku. Tuntien odotuksen jälkeen saimme tietyöläisiltä kyydin vihdoin, kävely ei houkutellut tietyön keskellä. Luulimme että vaelluspolun alussa olisi leirintäalue. Ei ollut. Se olikin 9 km eteenpäin tietä. Niinpä pystytimme telttamme vuoren juurelle mukavaan paikkaan joen rantaan, aivan kreivin aikaan, koska jo tutuksi tullut vesisade alkoi jälleen. Onneksi se oli kuurottaista ja saimme selkeällä hetkellä iltapalaakin valmistettua. Tulivuori höyrysi taustalla.
Aamulla sade vielä vähän jatkui, odottelimme iltapäivään ja kiipesimme sään seljettyä ylös kraaterin reunalle. En ole koskaan ollut näin lähellä tulivuorta ja se oli kyllä jännittävää. Myös polku ylös oli hauska, sademetsää muistuttava. Alastullessa polulla meitä tervehti myös pudu, maailman pienin kauris. Nukuimme yön tähtitaivaan alla, tulivuoren jatkaessa itsensä jäähdyttelyä. Alue kuuluu Pumalinin kansallispuistoon, joka alkaa jo El Amarillosta,
Aamulla saimme kyydin jälleen helposti, noin 10 min odottelun jälkeen. Tarkoitus oli mennä katsomaan yli 3000 vuotta vanhoja puita, mutta kielimuuri saattoi vaikuttaa ja kuski kaasutti puiden ohi reippaasti joten mekin hyväksyimme kohtalomme ja jatkoimme Caleta Gonzaloon asti. Kuskimme ilahdutti meitä omatekemällään seljanmarja hillolla, saimme purkin sitä mukaamme. Täällä sijaitsee leirintäalue, lauttaranta, kahvila ja kioski. Näistä avoinna oli kahvila ja tietty lautta kulkee. Leirintäalueelle saa siitä huolimatta, että se on suljettu, leiriytyä. Ilmaiseksi oikein. Ja oli kyllä hienoin leirintäalue mitä olen ehkä ikinä nähnyt.
Lähellä on myös joku hieno putous. Kävelimme pari tuntia sademetsässä kohti sitä, ja kun matkaa oli enää 500 metriä määränpäähän, vastaan tuli joen ylitys joka oli melko mahdoton tehtävä ilman sauvoja. Siinä on varmaan joskus ollut jonkinlainen silta mutta nyt se kyllä puuttui. Itsehän en ole kovin innostunut vesiputouksista, joten ei haitannut juurikaan edes ettei sitä lopulta nähnyt. Metsä oli jännittävä ja tarjoili aivan riittävästi nähtävää.
Minusta tämäkin oli jo riittävän hieno vesiputous.
Lisäksi, kun leiriin päästyämme näin joen rannassa saukon, oli vesiputous unohtunut täysin. Siellä se leikki rantavedessä muina otuksina.
Tarkoituksemme oli päästä seuraavana päivänä koko loppu matka Puerto Monttiin, mutta jälleen toisin kävi. Liftatessa on pakko varautua oikeastaan kaikkeen, mitään tarkkaa ohjelmaa on turha edes miettiä. Tällä kertaa pääsimme siis Hornopireniin asti, yhtä viinipulloa ja keksipakettia rikkaampina. Siellä saimme oikein koko pikku mökin majoitukseksi, tosin kylmä sekin vähän oli. Täällä olisi kyllä uunin valmistajille töitä, isojakin mökkejä ja taloja lämmittämässä on yleensä vain pieni kamina, samanlainen kuin minulla pikku metsämökissäni. Sehän ei lämmitä mitään sen jälkeen kun tuli on sammunut. Tämä myös on varmaan syynä siihen että suurin osa rakennuksista on puoli lahoja ja homeisia, koska sataa näin syksyllä ainakin koko ajan ja kosteus ei ikinä häviä kunnollisen lämmityksen puuttuessa. Mutta kylmyydestä huolimatta siis, uni maistui ja aamulla olimme taas tien poskessa. Ja saimme kyydin heti 12 km päähän. Ja siihen jäädessä emme juuri ehtineet reppuja laskea maahan kun seuraava auto jo poimi meidät viimeiselle etapille. Tämä chileläinen lomalla ollut nuori pariskunta halusi vielä koukata rantatietä Hualaihuen kylän kautta. Sehän sopi, olin alustavissa suunnitelmissa miettinyt että siellä voisi olla kiva koukata jos mahdollisuus tulisi. Puerto Montt ei näyttänyt viihtyisälle, se onkin aika suuri kaupunki jo, joten me pyysimme kyydin bussiasemalle ja hyppäsimme ensimmäiseen autoon kohti Puerto Varasia.
Kaiken kaikkiaan tämä oli uskomaton, hauska seikkailu. Välillä meinasi usko loppua, ja sade yritti lannistaa meitä mutta lopulta aina odotus palkittiin. Meitä kyydinneet ihmiset olivat mielettömän ystävällisiä ja yritimme parhaamme mukaan kertoilla Suomesta ja matkastamme välttävällä espanjan taidollamme. Kylistä Chaiten jäi mukavimpana mieleen, luontokohteista Pumalinin kansallispuisto. Valokuvauksen kannalta oma auto olisi ollut parempi, olisi voinut pysähtyä halutessaan ja koukkia tieltä syrjemmälle välillä, mutta sitten taas olisi seikkailumieli kärsinyt kyllä.
Carretera Australia liftaillessa ei ikinä voinut tietää mikä seuraavan mäen takana odottaa. Se oli ehkä parasta.
Elämäntapana Elämä 