Kaupunkilomaa

Carretera Australin jälkeen antauduimme kaupunkilomailuun muutamaksi viikoksi. Kaiken telttailun, pikkukylien ja suljettujen paikkojen jälkeen tuntui mukavalle ostaa cappuccino pikku kärrystä puiston laidalla ja kävellä pimeässä ilman otsalamppua. 

Kunnon maitokahvi maistui Puerto Varasissa.

Ensimmäinen kaupunkikohteemme oli Puerto Varas, järven rannalla sijaitseva pikkukaupunki. Täällä näkyy vahva saksalaisvaikutus, etenkin rakennustyylissä. Seudulta annettiin maata saksalaisille maahanmuuttajille 1850-luvulla, ja sen huomaa edelleen, täällä rakennukset ovat verraten siistejä ja laadukkaan oloisesti rakennettuja, toisin kuin suurimmassa osassa muuta Chileä jossa tuntuu että kaikki rakennukset ovat enemmän tai vähemmän vinossa ja homeessa. Tästä 30 000 asukkaan kaupungista jäi mukava fiilis, lähellä sijaitsee myös tulivuori ja järviä, joten jos aktiviteetit kiinnostaa, niihin on mahdollisuus. Meitä ei tällä kertaa kiinnostanut muu kuin lepäily. 

Valdivian jokirannassa, kaupunki on vähän kuin Turku, meri on lyhyen jokimatkan päässä.

Täältä Päätimme jatkaa matkaa Valdiviaan rannikolle. Yhdet meille kyydin antaneista suosittelivat tätä ja me tartuimme vinkkiin. Se kannatti. Tämä yli 100 000 asukkaan kaupunki lähes tuhoutui 1960-luvulla suuren maanjäristyksen ravistellessa koko Chileä. Siitä ei näy jälkeäkään nykypäivänä vaan kaupunki on uudelleen rakennettu hienosti. Kalastus on yksi elinkeinoista täällä ja kalatorilla kannattaakin vierailla, me ostimme sieltä palan kummeliturskan ja paisteltiin se sitten kivassa kämpässämme. Kalatorin suurin nähtävyys lienee merileijonat jotka päivystävät kalamyyjien jaloissa. Kyllä. Ne kiipeävät suoraan torille nauttimaan herkkuja. Ja sille ne näyttääkin, eivät taida viitsiä paljon uidakaan enää, kun ruokaa on yllinkyllin tarjolla torilla. 

Aioimme viettää päivän Nieblassa ja Corralilla, jotka sijaitsevat noin puolen tunnin bussimatkan päässä kaupungista. Siellä on museo, kahviloita, tykkejä ja linnoitus mutta nyt siellä oli myös kaatosadetta ja suljettuja huvituksia joten palasimme bussilla lähemmäs kaupunkia ja jäimme Kunstmannin panimolla maistelemaan oluita. Se olikin varsin hauska ohjelma sadepäivälle. Täälläkin ovat saksalaiset hääränneet, ja tuoneet tullessaan mainiot oluet sekä liharuoat. 

12 olutta maistelussa. Onneksi lasit oli pieniä.

Kaupungin katuja koristaa lukuisat graffitit, ja niitä näytti vartioivan reipas beagle. Täälläkin. Meistä on alkanut näyttää sille että joka kaupungilla on oma beagle joka selvästi johtaa joukkoja ylväällä olemuksellaan. Tämä oli hyvän mielen kaupunki. 

Seuraavana vuorossa oli Chilen pääkaupunki, Santiago. Jännittyneellä mielellä suuntasimme yöbussilla mestoille, suurkaupungit kun eivät välttämättä ole meidän kummankaan suosiossa. Alku olikin hieman hankala, olimme  perillä siis aamukahdeksalta ja näin ollen menossa metrolla kohti majapaikkaamme siinä puoli yhdeksän aikoihin. Eli aamuruuhkassa. Hyvä luoja, sellaista kaaosta ei olla kumpikaan nähty ikinä missään metrossa! Ja ollaan me sentään miljoonakaupungeissa, jopa ruuhka-aikaan, joskus metroakin käytetty. Tästä selvittyämme, homma muuttui täysin. Lähdimme katselemaan ympäristöä ja samantien meille selvisi että joka kadunkulmassa joku myy jotain syötävää. Ostelimme hedelmiä, anticuchia (lihavartaita) ja kuljimme ympäri kaupunkia. Santiagossa todella tykätään sushista, sushipaikkoja oli ihan joka korttelissa. Joten mekin söimme hyvän setin kalaa illalla. Aamulla astuessamme ulos korkeasta asuintalostamme aivan tavalliselle suurkaupungin kadulle, koimme yllätyksen. Kadun oli valloittaneet hedelmämyyjät. Autot saivat kiertää useamman korttelin kun me vertailimme mistä saisi parhaat lounas eväät. 

Tämä on hedelmätorilta, mahtavan suuri tori täynnä ihania hedelmiä!

Santiagoa ympäröi komeat vuoret joille paras näkymä tarjoutui Sky Costaneran tornista. Siellä yli 300 metrin korkeudessa auringon laskiessa vuorten taa tämä 5 miljoonan ihmisen metropoli avautui eteemme taianomaisena valomerenä. 

Lauantaipäivä meni rennosti Persa Bio-Bion markkina-alueella. Mitään järkevää ostettavaa siellä ei ollut, kaikki epämääräistä krääsää ja käyttötavaraa, kuten sohvia. Niitä me ei nyt tarvittu, mutta lisäksi kaduilla on paljon ruokaa myynnissä. Joten hoidimme päivän ruokailut kuljeskellen kapeilla kaduilla napaten välillä auringonpaisteessa risteyksessä savuavasta pikkugrillistä anticuchia, jotka huuhdoimnme vastapuristetulla granaattiomenamehulla. Jälkkäri hoitui suklaavaahtokarkeilla. Taisin jossain välissä napostella empanadankin. Markkinoilla oli mainio tunnelma, musiikki soi, ihmiset nauttivat aurinkoisesta päivästä ja ruoka oli hyvää. Täältä oli lyhyt kävelymatka Bernard O´Higginsin puistoon jossa olisi ollut näppärää grillailla omia eväitä jos olisimme tienneet että puistossa yksi kulmaus on varattu meille jo hyvinkin tutuille muuratuille grilleille. Tosin näyttivät olevan kaikki käytössä näin kauniina lauantai-iltana joten tyydyimme syömään suklaaseen upotetut hedelmävartaat puiston läpi kävellessä. Keskellä puistoa on suuri asfalttikenttä jossa riitti ohjelmaa. Siellä oli paljon rullaluistelijoita, rullaluistimia voi vuokrata samoin kuin erilaisia poljettavia kulkuneuvoja kentän laidalta. Yhdellä kaistaleella oli käynnissä polkupyörien kiihdytysajot. Kahdessa kulmassa harjoitteli rumpuryhmät joita oli hauska katsella. Täällä oli myös suuri areena jossa suurempia konsertteja järjestetään, nyt siellä oli hiljaista. Meillä oli majoitus vain kolmeksi yöksi mutta emme oikein halunneet vielä lähteä kaupungista, joten laitoimme viestiä pariskunnalle jotka antoivat meille yhden kyydeistä Carreteralla. He olivat puhuneet meille jotain jostain majoituksesta, joten päätimme kysyä mikä se olisi. Niinpä päädyimme pariksi yöksi asumaan heidän asuntoonsa, jossa he itse eivät vakituisesti asu tällä hetkellä. Asunto sijaitsee alueella jota emme olisi varmasti nähneet ilman tätä käännettä, se oli kummallinen alue. Kuin pikkukaupunki yhtäkkiä suurkaupungin keskellä. Kadulla kaikki tervehtivät ja talot olivat matalia, kadut kapeita. Vanha setä paistoi tynnyriuunissaan leipiä iltaan asti. Ja ne oli muuten hyviä leipiä! Meidän uudet ystävämme olivat niin ystävällisiä että sunnuntaipäivän vietimme heidän kanssaan kaupungin ulkopuolella, San José Maipun kylästä eteenpäin sijaitsevalla vuoristojärvellä. Tänne päästäkseen tarvii auton, joten olimme kyllä onnekkaita ja kiitollisia paikallisoppaillemme joilla oli myös auto. Paikka oli hassu, lumiset vuorenrinteet laski järveen joka toimii myös yhtenä Santiagon juomavesilähteistä. Toinen uusista ystävistämme kalastaa ja järvessä onkin kivasti taimenta. Ymmärrän hyvin että turistia tämä järvi kiinnostaa ja kalastajaa. Nyt sattui olemaan kansallinen juhlapäivä joten ihmisiä oli paljon liikkeellä. Se mitä en ihan täysin ymmärrä, on että paikallisia oli runsaasti, siis tuhansia, autojen pysäköinti oli ihan kaaos, ylipäänsä koko autolla mestoille pääseminen oli mahdotonta ja mekin kävelimme pari kilometriä mutaista tietä. Ja siellä ei siis ollut tosiaankaan lämmin. Mutta jengi vietti piknikin siellä mutaisen tien varressa. Melkein tämä kaaos oli riittävän hauska syy käydä paikalla. 

Kokeilin kalastusta virvelillä. Ei ollut kovin luontevaa eikä tullut kalaa.

Santiago meni heittämällä meidän suosikkikaupunkien joukkoon, ja toisen kerran reissun aikana voin sanoa että ehkä palaan tänne vielä joskus. Se toinen paikka on siis Puerto Williams. Otimme vielä suunnan yhteen kaupunkiin, rannikolle taidekaupunki Valparaisoon. Kaupunkia kehutaan paljon ja erityisesti sen graffititaidetta. Me emme ihan täysin menettääneet sydäntämme tälle Tyynenmeren satamakaupungille. Maalaukset olivat toki hienoja, mutta niitä tuntui vaivaavan samankaltaisuus. Kun olit nähnyt yhden, olit nähnyt kaiken. Kaupunkisuunnitteluahan täällä ei ilmeisesti harrasteta ja se että talot ovat sikinsokin vuoren rinteellä, teki paikasta kyllä mielenkiintoisen. Ja löysin toki kaikenlaisia hienoja yksityiskohtia kuvattavaksi. 

Hienoja yksityiskohtia. Kuten tämä putki.

Tämä kuvaa mielestäni hyvin Valparaisoa. Kivat kukat ja paskainen katu.

Mutta, en ole varma tekeekö kaupungista ”kauniin rosoista” se että kadut on täynnä kusta ja paskaa (anteeksi kielenkäyttöni, mutta sopii tähän kaupunkiin) ja kaikilla lukuisilla portailla jengi juo viinaa ja polttaa pilveä päivät läpeensä, samalla jättäen ruoan jämät pitkin portaita. Kaupungissa myös yleisesti vallitsi huono ilmapiiri, en tiedä onko taiteilijat sitten niin ahdistuneita vai mikä on syynä mutta ei tuntunut viihtyisälle. 

Kaupungissa on paljon portaita. Tämä kohta oli yllättäen tyhjä, keskellä päivää.

Tämä oli poikkeuksellisen hieno katumaalaus.

Pääsin Valparaisosta kuitenkin vihdoin käymään viinitilalla. Meidän oli tarkoitus pyöriä tiloilla enemmänkin, ja yrittää päästä jopa töihin jollekin hetkeksi mutta aikataulut eivät olleet meidän puolellamme eikä monetkaan tilat mielellään ota ulkomaalaisia reppureissaajia sotkemaan kuvioitaan. Harmitti hetken tämä että meillä meni niin paljon aikaa Patagoniassa että viinitilojen paras aika jäi kokematta, mutta toisaalta, minä pidänkin muutenkin enemmän Italian viineistä sekä tarhoista joten jääköön viinimatkailu sinne missä se on parasta. Mutta siis, päätimme tehdä omatoimi kierroksen ja otimme bussin Casablancaan josta jatkoimme taksilla Emilianan tilalle. Itse tarhathan ovat tähän aikaan vuodesta jo menossa talviteloille eikä niiden kauneus nyt hivellyt varsinaisesti silmää mutta paikka oli hyvin organisoitu. Otimme neljän viinin tastingin joista kaksi oli niin hyviä että joimme niitä lisää jo paikanpäällä ja ostimmepa pullot mukaankin. Meidän oli tarkoitus käydä lounaalla vielä jollain toisella tilalla, tai ainakin maistelemassa lisää viinejä mutta muut eivät sitten olleetkaan auki joten nälkäisinä ja janoisia tyydyimme paikallisbussiin ja takaisin Casablancaan. Siellä sai ruokaa kivasta kahvilasta mutta viiniä he eivät myyneet, mikä oli pieni yllätys, näin viinialueen keskellä kun olimme. Näin ollen meidän viinimatkailumme jäi Chilessä tähän, ja palasimme Valparaisoon. 

Ehdottomasti paras viineistä oli 2013 vuoden Coyam.

Kaupunkikohteista jäi siis yleisesti hyvä mieli, erityisesti Santiago ja Valdivia miellyttivät ja olivat yllätykselliset. Nyt on aika unohtaa hetkeksi kaupungit, ja tutustua jälleen aivan uudenlaisiin maisemiin, matkustimme 25 tuntia bussilla, 1500 kilometriä pohjoiseen ja heräsimme keskellä autiomaata pikkukylässä, San Pedro de Atacamassa. Loma on siis tällä erää loppu ja työt odottaa.