Minä en pelkää ajaa autolla, joskus vähän tunneleissa ja silloilla jännittää mutta pääsääntöisesti olen rohkea autoilija. Mutta nyt on pakko myöntää että kainalot hikosivat jo ennenkuin istuin Sucressa ratin taakse. Olen erittäin huono kartanlukija joten otin samantien ensimmäisen ajovuoron kaupungissa, muutenkin minulla oli aika monta vuoroa ratin takana Sampsan kuvatessa videoita ja kuvia koko matkan. Yleisesti on vallalla käsitys että liikenne täällä olisi jotenkin kaoottista ja vähintään puolet ammattiautoilijoista ajelisi humalassa holtittomasti. Teiden kunto ei myöskään tunnetusti ole kummoinen täällä, joten näillä eväillä kämmenet ja kainalot märkinä lähdin huristelemaan kohti Sud Lipezin aluetta vuoristoon.
Tällaisia joen ylityksiä oli runsaasti reitin varrella.
Teiden kunto yllätti jättäessämme Tupizan kaupungin taaksemme, tiet eivät ole huonokuntoisia, ne ovat luokattoman surkeita. Ilman nelivetomaasturia tuonne valtateiden ulkopuolelle ei ole kyllä mitään asiaa. Ja mielellään se saisi olla joku suurehkolla koneellakin varustettu yksilö, meidän pikku ”Jimbo” kun ei meinannut jaksaa nousta mäkiä millään ylös. Mutta pärjäsimme sen kanssa kyllä, eihän siinä kiirekään ollut mihinkään.
Kävimme erivärisillä järvillä, tässä vihreä aivan Chilen rajan tuntumassa.
Punaisella järvellä oli runsaasti flamingoja. Saakohan ne värinsä vedestä? (saa, punaisista ravuista vedessä)
Maisemat vuoristossa olivat vertaansa vailla, laamoja hyppi tiellä ja tien varressa jatkuvasti ja keli oli kivan aurinkoinen. Muita autoilijoita ei juurikaan näkynyt näillä tielaitoksen hylkäämillä kinttupoluilla.
Lunta oli reiluhkosti geysirien ympärillä, olisi ehkä pitänyt aavistella sitä olevan myös pikkuteilläkin…
Jännitys hävisi nopeasti ajamisesta ja liekö liiallinen rentous ollutkin syynä erään illan reittivalintaan. Olimme Sol de Mañanan geysir alueella noin 4900 metrin korkeudella auringon laskiessa kun Sampsalle tuli äkisti huono olo jonka oletimme johtuvan korkeudesta. Ei muuta kuin Jimbon nokka kohti alamäkeä ja etsimään sopivaa yöpaikkaa alempaa. Karttaan oli merkitty aivan samanlainen tie kuin olimme jo satoja kilometrejä ajaneet joten kurvasimme lumivallien välistä oikotielle. Kyllä, täällä korkeuksissa on luntakin ihan mukavasti mutta sitä ei ollut näkynyt tiellä joten emme olleet huolissamme. Kunnes muutaman kilometrin jälkeen pimeyden valaisi kinokset tiellä. Ajattelin että toinen pitää saada alas täältä, joten rohkeasti läpi vain. Tässä kohdassa lienee paikallaan kiittää kaikkia niitä jotka vuosien saatossa ovat minua autolla ajamaan opettaneet, kelissä kuin kelissä. 9 kilometriä me selvisimme välillä mennen läpi pehmeästä lumihangesta, välillä taas ylittäen suuria kovettuneita kinoksia kuin lentäen. Kunnes tuli vastaan niin suuret kinokset ettei tuolla pikku maasturilla ollut enää järkeä lähteä yrittämään. Joten uudestaan sama reitti takaisin, ei ollut paljon vaihtoehtoja. Bensaahan tähän koukkaukseen meni hukkaan ja aikaa mutta olipahan melkoinen seikkailu sekin. Lopulta pääsimme alaspäin, tosin Sampsan olo oli helpottanut jo aiemmin, mahdollisesti pelkästä kauhusta. Pelkääjän paikka taisi olla tällä kertaa nimensä veroinen.
Vietimme lopulta vain kaksi yötä teltassa tuulen ollessa iltaisin niin navakka ettei meidän varusteilla ollut mukavaa nukkua ulkona.
Vuoriston jälkeen ajoimme kuuluisalle, maailman suurimmalle suola-aavikolle Salar de Uyuniin. Suolakentän keskellä ajaminen on hyvin jännittävää, näyttää jäälle mutta ei ole yhtään liukas, päinvastoin ja todennäköisesti ei myöskään ole vaaraa että se pettäisi. Maasturit suhasivat ristiin rastiin 10 000 neliökilometrin alueella, oletin että niitä olisi enemmänkin mutta niin ne vaan hävisivät tyhjyyteen. Alueella menee teitä, mutta myös paljon yksittäisiä uria ja niidenkin ulkopuolella voi hyvin ajaa. GPS on ehdoton mukana, ainakin jos omaa minun suuntavaistoni. Yksin olisin todennäköisesti jäänyt ajamaan ympyrää ikuisiksi ajoiksi. Siellä täällä on saaria jotka ovat kaktusten täyttämiä. Hyvin surrealistinen paikka, erittäin vaikea kuvailla sitä hiljaisuutta ja tyhjyyttä mikä tuolla vallitsee.
Tyhjää on edessä ja takana.
Pieni osa aavikosta on märkää, suolan pinnalla on muutama sentti vettä ja auringonlaskun aikaan paikka oli mieletön.
Viikon mittainen autoseikkailu opetti meille paljon. Ainakin sen että bolivialainen liikenne on mainettaan parempi. Näimme vain yhden rekkakuskin ostavan aamuseitsemältä pullon rommia, ja sekin voi olla iltaa varten, mene ja tiedä. Muuten kaikki tapaamamme kuskit näyttivät olevan selvinpäin, myöskään kenenkään ajotyyli ei vaikuttanut humalaiselle. Muutenkin ovat kovin kohteliaita liikenteessä täällä, voisi verrata vaikkapa Etelä-Eurooppaan tai Saksan autobaanoille, joissa ei suinkaan aina ole turvallisuuden tuntu läsnä ajaessa. Itseasiassa enemmän on pelottanut seiskatiellä Suomessa ennen moottoritien valmistumista kun itänaapurin rekat ohittelivat toisiaan ja minä silloin pikku Frankilla siellä välissä… Myöskin sellainen huomio tuli tehtyä että kun asuu viikon autossa, noin pienessä etenkin, eikä mikään yö nuku kunnollisia yöunia, saattaa aivan pieni, mitätön huomautus aiheuttaa melkoisen räjähdyksen kuljettajan päässä. Huomautan vielä että meillä molemmilla oli hetkemme. Joka tapauksessa, lämmin suositus automatkalle Boliviassa, vähän kun olisi ollut lämpimämpi teltta ja makuupussit mukana olisi tämä ollut täydellinen viikko. Lähelle päästiin autossa nukkumisella.
Pikku Jimbo urheana vuoristossa!
Elämäntapana Elämä 