Machu Picchulle, tuolle inkojen kuuluisimmalle rauniokaupungille, voi tehdä lukuisia erilaisia retkiä. Helpoin on ottaa järkyttävän kallis juna Cuscosta Aqua Calientesin kylään ja siellä hypätä bussiin joka vie suoraan portille. Sitten on kaikenlaisia 2 päivästä 10 päivään kestäviä vaelluksia, eri raunioiden kautta, oppaan kanssa tai ilman. Voitte jo nyt arvata mikä me tehtiin. No tietysti se 10 päivää ilman opasta.
Tästä tuli retken tyypillinen majoitus, vuoret taustalla, kanat pitkin pihaa, vessa löytyy.
Cuscosta Choquequiraoon
Vaellusreitti alkaa Cachoran kylästä, johon on Cuscosta 5 tunnin bussimatka. Lähdimme aamulla liikkeelle, ne harvat paikat joista löytyi tietoa tästä retkestä, kehottivat lähtemään joko todella varhain tai sitten yöpymään Cachorassa ja sieltä lähtemään aamulla aikaisin matkaan. Me teimme heti toisin. Karttaan on merkitty leiripaikka noin 5 km päässä kylästä, joten suuntasimme sinne. Se oli oikein kiva paikka, vessa ja suihku löytyi ja talon emäntä oli ystävällinen. Leiripaikka oli ikäänkuin hänen takapihallaan, tästä jouduimme pulittamaan 5 solea yöltä, mikä vaikutti olevan melko standardi hinta jatkossakin.
Vuokrasimme muulin meille avuksi kahdeksi päiväksi, kantamaan meidän reppuja. 10 päivän ruoat painoivat tässä vaiheessa vielä aika paljon ja luonnollisesti minulla oli flunssa kuten aina näköjään kun on vaellus tiedossa. En välittänyt siitä, mikä näin jälkikäteen, 3 viikkoa ja 2 antibioottikuuria myöhemmin, tuntuu melko typerälle idealle. Mutta muulin kanssa lähdimme siis matkaan aamulla seitsemän aikoihin. Alkupätkä tästä leiripaikasta kulkee mukaillen hiekkatietä ja välillä tien laitaa pitkin. Tänne asti pääsee siis vielä autolla, ja opastetut retket toimiikin niin että autokyyti on järjestetty tänne. Autoilla pääsemättömän polun alkuun oli noin 5 km, ja se oli helppoa kävelyä, etenkin ilman reppua. Siitä lähtee sitten mainio polku upeilla maisemilla vuoren seinämää pitkin kiemurtelemaan. Maisemat olivat melko erityiset nyt, kun viikko aiemmin oli ollut valtava metsäpalo ja rinteet olivat aivan mustat noesta.
Sitkeitä nämä kukat, viikko tulipalon jälkeen ne jo loistaa värikkyyttä mustassa maassa.
Polku laskeutui pikkuhiljaa kohti jokilaaksoa, jossa pidimme lounastauon ja uitimme jalkoja kylmässä joessa. Muulimme tarvitsi yllättävän pitkän tauon (tai saattoi se olla muulin mukana kulkenut ohjastajakin) ja aloimme jopa tylsistyä odottaessa että muuli saa viimeisteltyä oman lounaansa. Kun sitten jatkoimme vihdoin matkaa, pitkä tauko saattoikin olla hyvä asia, polku nimittäin nousi todella pystyä seinämää siksakaten ylös. Meni aika pitkä aika noin 2 km matkaan Santa Rosa Altan leiriin. Perillä oli jälleen takapihan leiripaikka, vessoilla ja suihkulla varustettuna. Muita ihmisiä näkyi harvakseltaan, täällä yöpyi meidän lisäksemme pari muuta seuruetta.
Kolmantena päivänä lähdimme aikaisin liikkeelle, ja maksaessamme oman majoituksemme huomasimme että meidän näemmä tuli maksaa myös muulikuskin majoitus ja ruoka! Tästä hieman hämmentyneinä mielipiteemme niin mukavasta herrasta hieman muuttui. Kun ei se muulinvuokrakaan mikään halpa ollut. No, ei se paljon maksanut se majapaikka joten annoimme asian olla. Kipusimme jälleen jyrkkää polkua ylöspäin, ja saapuessamme reilu tunti myöhemmin pieneen kylään jossa olisi myös ostettava pääsylippu ensimmäisille raunioille, pysähdyimme virkistävälle inkivääri-kokalehti juomalle jota pullotimme joka aamu termarillisen mukaan. Tauon jälkeen noin 100 metrin päässä muulikuski pysähtyi ja höpisi jotain ruoasta. Ihmettelimme tätä ja muutenkin taukoa jälleen, me halusimme jo päästä perille ensimmäiselle etapille. Ei auttanut, hörpimme kahvit (erittäin hyvät kyllä) ja kuski söi lounaan (klo 8.30 aamulla…). Ja jälleen lasku lankesi meille! Tässä vaiheessa alkoi riittää touhu, joten lähdimme marssimaan reippaasti eteenpäin, muuli seurasi perässä. Onneksi jouduimme kaivamaan repuista rahaa lippuihin, joten kuskikin sai vähän töitä sitten purkaessaan ja lastatessaan muulin uudelleen. Sisäänpääsy Choquequiraon raunioille maksoi 60 solea per henkilö. Leiripaikka raunioiden lähellä on maksuton, siellä löytyy suihku ja vessa. Paikka ei ollut erityisen viihtyisä, vähän pusikkoinen. Siellä majoittuu arkeologeja jotka entisöivät raunioita. Kävimme katsomassa alemmat terassirauniot vielä iltapäivällä. Aivan valtavat viljelmät olleet täällä! Ja raunioista on vasta noin 30% kaivettu esiin, oli kyllä melkoinen ensikosketus inkojen kaupunkeihin.
Jätimme varsinaiset kaupungin rauniot seuraavalle päivälle, reitti jatkuu kaupungin ohi vuoren yli, joten oli järkevää pakata kamat ja jatkaa sitten raunioiden jälkeen matkaa suoraa. Jätimme reput kaupungin portille ja kiertelimme hämmästelemässä valtavaa rauniokaupunkia. Tämä paikka on monta kertaa suurempi kuin Machu Picchu, ja kävijöitä on yksi murto-osa. Näin ollen meidän kanssakin yhtäaikaa raunioilla oli noin 20 muuta turistia. Upea paikka, mahtavat maisemat täältäkin.
Murto-osa jo esiinkaivettua Choquequiraon kaupunkia, paljon on vielä pusikoissa löydettävänä.
Rauniokaupungista Yanaman kylään
Choquequiraon jälkeen polku lähtee mukavaa alamäkeä kohti jokilaaksoa. Tässä vaiheessa suurin osa matkailijoista kääntyy takaisin päin, raunioille tehdään yleensä vain edestakainen vaellus. Me lähdimme reippaina kävelemään, reppukin oli hiukan kevyempi kun olimme syöneet painavimmat ruoat jo parina edellisenä iltana. Tämä puoli vuorta on auringon paisteessa koko päivän, ja maisemakin muuttui sademetsästä kuivuneeksi heinikoksi. Aurinko paahtoi, vesi kului pulloista. Eikä puroja näkynyt missään. Hiekka pölisi polulla, polvia ja nilkkoja alkoi särkeä. Vedensaanti alkoi huolestuttaa todella, juuri kun eteemme avautui jäälleen rauniot. Täällä on näkyvillä pelkät viljelyterassit. Ja koska viljely, sinne on pakosti vedetty vesi. Ja kyllä, se oli edelleen toiminnassa, veden iloinen lorina pelasti nääntyneet kulkijat! Tähän paikkaan voi myös leiriytyä, olisi ollut mukavampi kuin jokilaakso, mutta me halusimme lähemmäs Maizalia.
Pinchaunuyocin viljelyterassit jonka vedenjakelukanava pelasti meidät.
Tämän onnenpotkun voimin jatkoimme loputtoman alamäen Rio Blancolle. Laaksoon päästessämme luulin että pyörryn, niin huono olo alkoi olla. Myöhemmin tosin arvelin että kyseessä olikin hyperventilointi koska minua alkoi itkettää väsymys ja siinä nyyhkiessä saattoi hengitys vähän sekaantua. Rio Blancon leiripaikka ei ollut häävi. Tasainen hiekkatien pätkä jolle voi telttansa pystyttää. Täällä ei siis asu kukaan eikä ole mitään rakennuksiakaan. Joessa oli virkistävää peseytyä, mutta paikkaa pitää vallassaan hyvin pienen polttiaisen kaltaiset ötökät joten söimme pikaisesti ja samantien teltan suojaan sitten odottamaan unta. Kauan ei tarvinnut odotella, mutta puolen yön aikoihin heräsin viileyteen. Ja makuupussiani kohennellessa huomasin valon välähdyksen. Ja toisen. Kolmannen kohdalla herätin Sampsan. Kuka hemmetti täällä kulkee tähän aikaan yöstä? Pakko olla rosvo. Ja näin olimme molemmat hereillä, kuiskimassa teltassa. Lopulta uskaltauduimme ulos katsomaan tilanteen. Kummallakaan rinteellä ei näkynyt taskulampun valoja, mutta taivas kokonaisuudessaan välkkyi. Eli elosalamathan ne vain oli, jyrinää kun ei kuulunut eikä pilviäkään näkynyt. Onneksi näin, puhuin jälkikäteen eräälle ratsastusoppaalle tästä ja hän kertoi että kymmenen vuotta sitten paikalla oli tapahtunut aseellisia ryöstöjä ja silloin myös oppaat olivat kantaneet aseita mukanaan tällä reitillä. Onneksi en tiennyt tätä ennen meidän retkeä. Ja opaskin kyllä vakuutteli että nykyään tilanne on toinen.
Matkan varrella oli paljon hienoja perhosia joita olikiva pysähtyä kuvaamaan, sai hyvin lepotauonkin.
Rio Blancolta oli jälleen edessä tiukka nousu Maizalin leiripaikkaan. 4 km matkalla noustaan 1300 metriä ylöspäin. Mutta onneksi varjon puolella ja täällä purojakin virtailee kivasti sitten. Maizalissa on oikein kiva leiripaikka, jälleen yhden talon kokoinen kylä ja sen talon pihalla kivat telttapaikat upeilla maisemilla. Taas pääsi suihkuun ja vessakin löytyi. Täällä on lähistöllä myös yhdet rauniot, joihin minä en jaksanut lähteä. Onneksi. Olivat aika pienet ja ryteikköiset. Tänä yönä se ukkonen sitten jo kuuluikin, ja vettä satoi aika paljon. Onneksi telttamme ei välitä siitä ja siellä oli varsin tunnelmallista nukkua sateen rummuttaessa kattoon.
Leiripaikka Maizalissa.
Sade ja ukkonen olivat mukavasti puhdistaneet ilman ja aamu valkeni pilvisessä säässä. Sehän sopi meille, edessä oli 1100 metriä nousua jälleen. Se meni yllättävän mukavasti viileähkössä säässä.
Alun bambumetsää sumuisessa tunnelmassa.
Maisemat muuttuivat jälleen, ensin ylämäkiosuudella oli paljon bambumetsää, kun sitten ylittäessämme koko retken korkeimman kohdan (4150m) ja lähiessämme alamäkeen, muuttui maisema kallioiseksi ja kaktuksia näkyi lupiinipensaiden kanssa runsaasti. Tämä alamäki ei ollut onneksi kovin jyrkkä, ja suoriuduimme kunnialla Yanaman kylään. Tosin sade ehti kastella meitä viimeisillä parilla sadalla metrillä mutta ei sentään ihan läpimäräksi. Saimme jälleen nukkua yksinämme tässäkin leiripaikassa, mitä nyt paikan omistajan koiranpentu ja ihmisenpentu hieman kiusasivat illalla.
Ennen Yanamaa maisema muuttui kallioiseksi.
Yanamasta Aqua Calientesin turrelaan
Tässä me vähän huijattiin ja otettiin pikkubussi Yanamasta Playaan. Tämä väli on tylsä ja sisältää yhden 4600 metrin harjanteen ylityksen lähes autotietä kävellen, joten päätimme että ei ole tarpeellinen kävely. Playan kylän jälkeen jäimme kyydistä, ja lähdimme polkua ylöspäin jälleen. Tässä vaiheessa reitti yhdistyy Salkantay trekille joka on yksi suosituimmista reiteistä. Sen voi tehdä oppaan kanssa tai yksin, 3-5 päivässä. Tämä tietysti näkyi siten että ihmisiä oli lukemattomasti liikkeellä (onneksi aikataulumme oli sellainen että suurimmat ryhmät tulivat meitä jäljessä sen verran että saimme kävellä aika rauhassa) ja lisäksi polun varrella alkoi olla kaikenlaista kahvilaa ja lounaspaikkaa tarjolla. Mekin hörppäsimme hyvät paikalliset kahvit ja toisesta kojusta maukkaan appelsiinimehut. Päädyimme majoittumaan aivan käsittämättömän upeaan paikkaan. Leiri on valmistunut tämän vuoden kesäkuussa, ja sieltä on aivan suora näkymä suoraa Machu Picchulle! Omistaja on erittäin ystävällinen kaveri, joka kertoi meille kaiken ympäröivistä vuorista ja alueista. Paikalle tuli 6 muuta retkeilijää, joiden kanssa meillä oli mahtava yhteishenki ja istuimmekin pitkälle iltaan (ainakin kahdeksaan asti) leirinuotion äärellä, jonka omistaja meille kyhäsi pystyyn. Kyllähän tuolla käy paljon porukkaa mutta kuka voi sanoa istuneensa katsellen Machu Picchua leirinuotiolla vain 7 henkilöä ympärillään? Aika harva, vielä. Meitä yhdisti niin upea kokemus että näistä 6 henkilöstä 2 me tavattiin uudestaan myöhemmin ja taisimme ystävystyä.
Jäljellä oli enää viimeinen alamäki Aqua Calientesille. Se oli raskas, mutta tieto että se on viimeinen, auttoi vähän. Samoin suojaisa sademetsämäinen polku. Matkalla oli vielä yhdet rauniot, muutaman talon kokoinen pieni kylä. Polku päättyy Hidroelectrican kylään, josta ainoat vaihtoehdot on jatkaa junalla tai kävellen junarataa pitkin Aqua Calientesiin. Kävelimme kuten suurin osa muistakin ihmisistä, koska juna on täysin luokattoman kallis. Junat kulkevat raiteilla tyhjillään kun sadat, varmaan tuhannet ihmiset päivittäin kävelevät 10 km matkan. Ja se juna siis maksaa tuon 10 km matkalle 31 USD. Paras vaihtoehto olisi ollut jäädä leiripaikalle suoraa Machu Picchulle menevän tien juurelle, mutta meillä ei ollut lippuja ennakkoon sinne, joten ne oli kuitenkin ostettava kylästä. Ja pakko myöntää, kuuma suihku ja pehmeä sänky vei voiton. Itse kylä on suora kopio esimerkiksi Zakopanesta, täysin feikki turismin ympärille rakentunut kylä.
Machu Picchu
Me tosiaan ostimme liput raunioille vasta paikanpäällä. Rauniolle myydään kolmea erilaista vaihtoehtoa, näistä kallein, Huyana vuorelle pääsyn sisältävä, on ennakkoon useaksi viikoksi loppuunmyyty, mutta toisen, Machu Picchu vuorelle sisältävän, voi vielä ostaa edellisenä päivänä, samoin kuin meidän valitseman pelkän kaupunkilipun. Tämä siis ainakin tällä hetkellä tilanne, juttujen perusteella tuota kaupunkilippua ainakin saa milloin vain päivän parin varoitusajalla.
Tämän klassisen näkymän saa ilman vuorille kiipeämistäkin.
Kylästä voi tosiaan ottaa bussikyydin ylös raunioille, mutta siinäkin on hintalappu sen verran suuri (12USD/suunta) että me kävelimme. Polku oli mukava, lähes koko matkan portailla varustettu, ja tässähän ei ole kantamuksia mukana joten oli ihan helppo homma. Pääsy raunioille on rajoitettu kahteen kellonaikaan, aamu kuudelta ja puolelta päivin. Me otimme tuona iltapäivä lipun, tosin pääsimme sisään jo klo 11. En tiedä miten hyvin näitä määräyksiä noudatetaan, vai oliko vain hiljaisempi päivä niin ei niin väliä. Myöskään opasta ei ollut pakko ottaa, kuten olimme ymmärtäneet aiemmin, joten emme sitä ottaneet. Olen suhtautunut näihin raunioihin skeptisesti, ja olin tähän retkeen asti sitä mieltä että nämä voisi vaikka jättää väliin kokonaan. Onneksi ei jätetty, onhan se nyt aika uskomaton paikka! Tosin niin oli Choquequiraokin, mutta sitä vaan ei ole vielä kaivettu kokonaan esille. Sekin päivä vielä koittaa kun sielläkään ei saa rauhassa tutkia. Mutta siis yllättävän rauhassa sai Machu Picchullakin kävellä, jotenkin ne kaikki ihmiset vain hävisivät alueelle. Ja pelkkä kaupunkilippu oli kyllä riittävä, ei me olisi enää jaksettukaan kiivetä mihinkään vuorelle! Koko rauniokaupungin näkee vallan mainiosti alempaakin.
Suurimman vaikutuksen näissä kaikissa raunioissa tekee tietysti rakennustekniikka. Että miten ihmeessä nämä on saatu aikaan? Inkoilla ei ollut hevosia apuna, ja maasto on ollut vähintäänkin haastavaa mille tahansa liikkumiselle saati rakentamiselle. Olen myös erittäin tyytyväinen että teimme tämän pitkän vaelluksen, näimme kaikki muutkin hienot rauniot ja upeat maisemat. Ja aika rauhassa sai olla polun varrella. Halvaksikin tämä olisi tullut ilman parin päivän muulivuokraa ja Aquas Calientesin hotelliöitä ja ravintolasyömisiä. Ei se silti junahintoihin tai suosituimman, Inca trailin, hintoihin yllä. Matkaa tälle tuli karkeasti 150km, aikaa meillä meni 10 päivää.
Ja kai tämä flunssakin vihdoin alkaa helpottaa. En kylläkään kannusta ketään urheilemaan puolikuntoisena, typerä temppu mutta tulipahan tehtyä.
Elämäntapana Elämä 