Alku

Jostain on aina aloitettava. Kirjoittaminenkin. Tyhjä ruutu on yhtä vaikea kuin tyhjä kallioseinä, lenkkipolku, ratsastusmaneesi, laskettelurinne. Tuijotat hetken katse kiinni määränpäässä, hengität syvään, uudestaan ja uudestaan. Syke nousee, kämmenet hikoaa. Lähdet liikkeelle. Ja huomaat että sehän sujuukin. Jalat vievät eteenpäin, hevonen tottelee pienintä käskyä, kädet löytää uuden otteen, sormet juoksee näppäimistöllä, sukset kuljettaa alaspäin. Näin se tapahtuu kuvitelmissa, ja joskus, silloin tällöin, myös todellisuudessa. Kun näin käy, mieli tyhjenee, endorfiini valtaa kehon eikä mikään häiritse harmoniaa.

Mutta joskus käy toisin. Ratsastaessa ja juostessa harvemmin, ne sujuu yleensä hyvin, syynä on tietysti se että ne on sujuneet jo toistakymmentä vuotta hyvin. Mutta kun sidon köyden valjaisiin, kuivaan hikiset kämmenet mangnesiumilla ja yritän lähteä ylöspäin seinällä, saattaa käydä mitä vaan. Aloitin kiipeilyharrastuksen viime talvena, noin vuosi sitten, ja etenkin alussa kun yksin revin itseäni seinällä ylös, menin aikalailla sieltä missä aita tai tässä tapauksessa seinä on matalin. Kehitys oli aika olematonta, kunnes keväällä lähdimme ulos kalliolle, jossa tuli jonkinlainen herätys koko lajiin. Edelleen kehitys on melko vähäistä, omasta mielestäni ainakin, ja olen aika mukavuudenhaluinen enkä oikein nyt pääse omalta mukavuusalueelta etenemään. Minusta on myös vahvasti alkanut tuntumaan että aloittelijat harjoittelee yksin jossain piilossa, eikä ikinä kirjoita saati jaa videoita tai kuvia näistä harjoituksista. Kaikkialla näen vain hyviä kiipeilijöitä, uskomattomia videoita ja onnistumisia. Ja samalla yritän itku kurkussa päästä itse edes metrin ylöspäin reitillä joka on greidattu 5:ksi. Ja josta muut menee kuin vuorikauriit.

Siitä huolimatta että välillä tulee itku, ja tunnen olevani huonoin kiipeilijä maailmassa (lasketteluosioon ei vielä edes uskalla lähteä tässä ekassa postauksessa) nautin siitä suunnattomasti. Ja kun pääsen sen säälittävän 4:sen greidin ylös asti musiikin tahdissa (rakkaan tsemppaajan ja varmistajan mielestä siis liian helposti) ketterästi, tunnen suurta iloa ja riemua että olen löytänyt näin kivan harrastuksen. Sisäharjoittelukausi on nyt käynnissä, ulkokausi kesti tänä vuonna marraskuun alkuun asti, ja nyt on monta kuukautta aikaa hioa tekniikkaa odotellessa kevättä. Aion uskaltautua myös jääkiipeilemään, viimetalvinen kokeilu Pyhällä jäi mieleen onnistumisen hetkenä.

Onnistumisista ja epäonnistumisista lisää myöhemmin, viikonlopun getaway ilman mitään muuta harrastamista kuin herkuttelua ja laiskottelua, odottaa jo ihan kulman takana.