Surullinen San Pedro de Atacama

Vaikka otsikko jo kielii hieman negatiivisista tunteista, aloitan kuitenkin tällä kertaa siitä, mikä oli mukavaa tuolla keskellä autiomaata sijaitsevassa San Pedro de Atacaman parin tuhannen vakituisen asukkaan kylässä. Me vietimme siellä reilun viikon maalaillen hostellin seiniä, tarvitsimme osoitteen johon tilata paketti, joten tämä oli taloudellisin vaihtoehto. Meille jäi myös mainiosti vapaa-aikaa tehdä vähän sitä mitä tänne satojen kilometrien päähän mistään tullaan tekemään. (Se paketti ei ikinä ehtinyt ajoissa, tästä selkkauksesta lisää seuraavassa postauksessa.)

Sampsa seinämaalauksen kimpussa. Me vain vahvistimme värejä, edes Valparaiso ei herättänyt taiteilijaa sisällämme.

Turistien määrä on valtava, jopa näin ”off-season” aikaan. Sikäli paikka on mainio turismin kannalta että sääolosuhteet ovat läpi vuoden aika samanlaiset, välillä on vähän kuumempaa mutta sadetta tulee keskimäärin 6 päivänä vuodesta. Tämä on myös syy ALMA avaruustutkimuskeskukselle. Minähän en asiasta paljon ymmärrä, vieläkään vaikka kuuntelin silmät pyöreänä korvat höröllä pyörryttäviä juttuja avaruuden ihmeellisistä äänistä, joita siis täällä kuunnellaan. Täältä voi halukkaat itse tutustua aiheeseen ja ymmärtää ehkä enemmän. Mutta, vaikka olenkin aivan pihalla kun avaruudesta puhutaan, oli kierros erittäin mielenkiintoinen ja jännittävä. Sinne pääsee viikonloppuisin ilmaiseksi tutustumaan, homma toimii niin, että lähetetään varaus kysely ja sitten joko se vahvistetaan tai sitten joudut jonoon. Me olimme jonossa, ja käsittämättömästi varmasti 15 nimeä vahvistettujen listalta ei vaan saapunut paikalle, joten pääsimme mainiosti mukaan. Tämä on ilmeisesti aivan tavallinen tilanne heillä. Minua hävetti muiden turistien puolesta jotka tekevät näin. Kuitenkin aivan hyvää hyvyyttä tieteen tutkimuksen vuoksi alansa suuret ammattilaiset ottavat viikonloppu toisensa perään ihmisiä työpaikalleen, toivoisin vähän kunnioitusta kyllä. 

Kokeilussa ollut, käytöstä poistettu antenni ALMAssa. Ne toiminnassa olevat ovat paljon ylempänä vuorilla, niitä emme nähneet kuin kuvissa. 

Kahtena päivänä vuokrasimme pyörät ja ajelimme läheisiin nähtävyyksiin. Ensimmäinen retki suuntautui Valle de la Lunaan, Kuulaaksoon. Luulin ensin että nimi tulisi jotenkin hienosta näkymästä kuun valossa, mutta paikanpäällä selvisikin että maisemahan on kuin kuussa, ainakin millaista siellä kuvittelen olevan. Ihmettelinkin miten paikka on auki vain päivisin, kuunvalo huomioon ottaen. 

Luulin että kuu on se juttu täällä…

Suolasta muodostuneiden vuorien keskellä on aavikko tuulten puhaltamia hiekkadyynejä, taustalla näkyy rivi tulivuoria. Pyöräilijöitä ei paljon näkynyt, suurin osa ihmisistä oli joko omilla autoilla tai bussien kyydissä. Kylästä tehdään paljon retkiä näihin paikkoihin. Suolavuorista muodostunut luolaverkosto oli ehdottomasti minun suosikki tältä retkeltä, hyvin jännittävä paikka. Sitä vastoin suuri hiekkadyyni, josta oli suosittelujen ja turistibussien mukaan paras näkymä auringonlaskun aikaan, oli pienoinen pettymys. Toivoimme auringon laskiessa dyynin taa, että olisimme jääneet edelliselle näköalapaikalle, joka oli huomattavasti upeampi, myös auringonlaskussa. 

… Mutta siis tämä kuumaisema onkin nimen takana.

Toinen pyöräretki suuntautui Quebrada del Diablo kanjonin kautta Tunnelin läpi Valle de la Muerten yläpuolelle. Kanjonin pääsee ajamaan pyörällä läpi, me vain kävelimme puoliväliin ja takaisin. Tästä oli pieni nousu vuorossa joka päättyy tunneliin, vuoren seinämän läpi on vuonna 1930 puhkaistu tunneli helpottamaan kulkemista kylään. Tunnelissa pelotti. Jotkut ehkä tietääkin että etenkin autolla ajaessani tunnelit ja sillat ovat ne pelottavimmat asiat mitä tiedän. No ei ollut helppoa pyörälläkään. Kuvat oli onneksi hienoja. Tästä matka jatkui harjannetta mukaillen suoraan Kuolemanlaakson yläpuolelle, varsinaiseen laaksoon emme menneet, eikä se harmittanut yhtään, ylhäältä näkymät oli mahtavat. Laaksossa voi harrastaa sandboardingia, eli lumilaudalla dyynin laskemista, se ei meitä tällä kertaa kiinnostanut. Jälleen vain kourallinen pyöräilijöitä oli meidän kanssamme retkellä. 

Quebrada del Diablo

El Túnel. Näkyi sentään päässä valoa. 

Atacaman autiomaata on tähtikuvaajien ja – tutkijoiden suosiossa, mekin suuntasimme muutamana iltana tiirailemaan tähtiä kylän lähelle kävellen. Kuu häiritsi kuulemma kuvaamista, minusta se oli kaunis. 🙂 Kuuta enemmän häiritsi hylätty/laiton kaatopaikka. 

Upea linnunrata, mutta kyllähän toi roskakasa hieman rumentaa kuvaa.

Minäkin yritin opetella tähtikuvausta…

Tästä päästäänkin sitten siihen surulliseen puoleen tarinaa. Olisin tästä aiheesta varmasti muutenkin kirjoittanut, mutta erityisesti nyt halusin tuoda tämän esille kun Revontulia-blogin Liisa kirjoitti oman matkansa tuomista ajatuksista ympäristöystävällisempään tulevaisuuteen. Puhuimme Sampsan kanssa moneen otteeseen eri kohteissa autiomaassa vastuullisesta matkustamisesta. Liisan miettiessä teknologian kehitystä, itse mietin asennemuutosta ihmisissä. Molemmat tärkeitä pohdintoja. Turismi ja matkailu ovat mielestäni hyvä asia, matkailu avaa silmiä, antaa uusia kokemuksia, tuo uusia ystäviä samalla tuoden elinkeinon lukuisille ihmisille maailmassa. Mutta, matkaajalla on vastuunsa. Ja se tuntuu usein unohtuvan. Hiekasta ja suolasta vuosituhansien ajan muodostuneilla kanjonin seinämillä on polkuja joka suuntaan, osittain hauraat seinämät ovat romahtaneet eivätkä ne uusiudu ikinä. Toimme täälläkin roskia pois valmiilta poluilta, oluttölkkiin oli sentään tumpattu tupakat, helpotti keräämistä. Mutta kaipa sen olisi voinut pois sieltä kanjonista itsekin kantaa. Pyöräily tuntui olevan huomattavasti autoilua harvinaisempaa, ihmettelen kyllä mistä se johtuu. Enkä keksi muuta kuin laiskuuden, siellä näkyi siis paljon elämänsä kunnossa olevia ihmisiä bussin kyydissä kurvailemassa pyöräilyn sijaan. Hyvä että sentään yhteiskuljetuksessa mutta silti…  Itse nautin suuresti saadessani haastaa itseni, ja lopulta saavuttaa näköalat tehdyn työn jälkeen. Eväätkin maistuu paremmin kun vähän rehkii. Koko kylää vaivasi sama ilmiö kuin muissakin jo tutuksi tulleissa reissaajien pyhiinvaelluskohteissa. Roskia heitellään mihin sattuu, hostelleissa jätetään kaikki siivoamatta, juhlitaan myöhään yöhön äänekkäästi. Juhlintaa en paheksu, sitä kyllä että 5 ihmistä saattaa huutaa yötä myöten ja terrorisoida 20 muun seuraavan päivän aikaiset aamuherätykset. Tämä asia ei ympäristöä tuhoa niinkään mutta osoittaa myös eräänlaista välinpitämättömyyttä. Ja sitten se kaatopaikka. Ei taida aavikolla kovin nopeasti maatua edes pehmeät paperiroskat, saati sitten televisiot, nojatuolit ja pesukoneet. Näistä en tietenkään syytä matkailijoita, tässä on kaikilla asennemuutoksen paikka. Tiedän että itsekin tulen tämän vuoden aikana lentämään ainakin kaksi mannerten välistä lentoa, jotka kuittaakin sitten sen että ajelen pyörillä, busseilla, junilla ja kantelen roskia mukanani niille ohjattuihin paikkoihin. Mutta entä jos lentojen lisäksi en välittäisi mistään? Olen nähnyt jäätiköitä, jotka pienenevät, huomaan myös aukon otsonikerroksessa, 15 vuoden takainen minä olisi innoissaan syvästä rusketuksesta joka tarttuu pilvisenä päivänä varmaan vaatteiden läpikin täällä. Reissaajat ovat niin kovin tiedostavia ja luonnonläheisiä hippejä, mutta teot lopulta monesti puhuvat muuta. Yritetään tehdä parempaa huomista maailmalle, siellä matkustaessa ja kotona valintoja tehdessä.