Mitä tapahtui 2015? osa1

Vuodenvaihteen lähestyessä katse kääntyy väkisinkin menneeseen vuoteen, ja tulee mietittyä että mitä kaikkea tulikaan tehtyä. Vuosi 2015 on kyllä ollut melkoinen seikkailu, eikä yksi postaus taida riittää kertomaan puoliakaan siitä. Mutta yritetään saada puolet vuodesta tähän.

Seikkailu alkoi heti 2.1. kun suuntasimme saaristoon. Kohteena oli Jurmo ja Utö, minulle täysin tuntemattomat saaret. Seikkailuhenkiseen tapaamme meille selvisi vasta rannassa että on muuten melkoinen myrsky rannikolla. Olin kauhuissani. Kärsin yleensä melko herkästi merisairaudesta, ja olin varma että en selviä tästä merimatkasta. Mutta toisin kävi, hieman heikotti kyllä mutta ei mitään varsinaista ongelmaa kuitenkaan, etenkin kun roikuin kannella pimeässä yössä kaiteessa laivan keikkuessa puolelta toiselle vimmatusti. Mutta perille Jurmoon päästiin ehjinä. Teltan pystytyksen jälkeen sähläilimme valokuvauksen kanssa aikamme, kunnes huomasimme niistä meistä otetuista kuvista että kas, taivaallahan näkyy revontulia! Oli melko eeppinen hetki olla yli 20 m/s tuulessa keskellä eteläisintä saaristoa ja katsella samalla revontulia. Olisi jo silloin pitänyt aavistaa että nyt on hyvä vuosi tulossa! Molemmat saaret olivat upeita, Jurmo etenkin, ja olisi kiva päästä sinne myös kesäkelillä. Ehkä sitten ensi kesänä. Uskomattomat unenlahjani tulivat julki tällä reissulla, ei paljon tuulen viuhu tai teltan lepatus haitannut kun pääsin makuupussin lämpöön. M/S Eivor kuljettaa saariin ilmaiseksi, ympäri vuoden, menkää retkelle, vaikka kesällä jos talvi tuntuu liian rajulle.

NT1D6616

Jurmo, myrsky-yö ja revontulet. Kuva: Sampsa Sulonen.

Saaristoretken jälkeen aloin valmistautumaan seuraavaan seikkailuun, testailin talviratsastuskamoja, makuupussin kylmänkestävyyttä, kenkiä, hanskoja, pipoja… Ja vihdoin koitti se aamu kun lähdin rinkan kanssa lentokentälle kohti Ulan Batoria. Tammikuun lopulla Istanbuliin oli verrattain paljon turisteja matkalla ja koneessa oli vielä varsin länsimainen tunnelma. Se muuttui jatkolennolla Istanbulista Kirgisian kautta Ulan Batoriin. Menomatkalla mukana oli kaksi länsimaalaista, lähinnä työmatkaajan näköistä kaveria, muut vaikutti paikallisille. Koneen noustessa välilaskulta Kirgisian Bishkekista, mieleeni tuli ensimmäisen kerran ”Mihin hittoon olen matkalla?”. Mongoliasta on melko vähän tietoa saatavilla, johtuen siitä ettei siellä ole turismia vielä kunnolla, etenkään talvikaudella. En oikein edes osannut aavistaa mille siellä näyttää kun astun koneesta ulos. No koneesta ulos astuessa näkymä oli, miten sen nyt sanoisi, ei niin kiva. Aurinko toki paistoi kirkkaalta taivaalta, mutta Ulan Bator hukkui savusumuun. Vietin ensimmäisen sekä reissun viimeisen yön kaupungissa, eikä minulla ole siitä mitään sanottavaa. Likainen, ylikansoitettu, saasteinen kaupunki. Älkää jääkö sinne kun menette junalla Kiinaan. Mongolian 3 miljoonasta ihmisestä miljoona asuu Ulan Batorissa, suurelle osalle ei riitä töitä, mutta vodkaa riittää. Onneksi seuraava aamu valkeni nopeasti ja suuntasin oppaani kanssa kohti Terelj National Parkia. Seuraavat 10 päivää vietin heppojen, kulkukoiran, oppaan ja lukuisten paimentolaisten kanssa. Osan ajasta harhailin täysin yksin pienillä kukkuloilla. Alunperin en lähtenyt varsinaisesti etsimään itseäni, vaan reissu oli enemmänkin henkinen voitto omista peloista ja osoitus itselle että pystyn tähän yksin. Mutta taisin silti löytää itseni jonain niistä hetkistä kun kävelin yksin, ratsastin yksin, olin täysin pakotettuna olemaan yksin itseni kanssa. On pelottavaa kohdata omat ajatukset yksin, mutta se on myös palkitsevaa kun sen uskaltaa tehdä. On mieleenpainuva tunne kun kulkee yksin vuorenharjannetta ja laulaa Martti Huuhaa Innasen Gunnar vierasmaalaista kyyneleet silmissä. Hetken siinä mietin olenko tullut hulluksi vai päinvastoin toipunut hulluudesta. Samalla hetkellä susi oli ilmeisesti seurannut minua jäljistä päätellen, voi olla että Huuhaa Innanen pelasti minut suden hyökkäykseltä.

InstagramCapture_2bc5b96a-0237-4752-94b1-946be9f384fa

Ulan Bator, ajatus Land of blue sky hieman kärsi tämän näkymän kohdatessa.

Mongoliasta kuulee aika paljon negatiivista, kuinka on kylmä, hevoset on kiukuttelevia, talvisin ihmiset on pahalla tuulella, mikään ei ole kaunista, on kylmä, ruoka on pahaa ja sitten on vielä todella kylmä. Allekirjoitan näistä sen että ruoka todella on pahaa. Paitsi hevonen. Ja itsetehty leipä. Kylmäkin talvella siellä on, mutta siis päivisin -5, kylmimpinä päivinä -10 astetta, öisin lämpötila laskee toki -25 alapuolelle, mutta silloin ollaankin jurtassa lämpimässä. Ei siis pahempaa kuin Suomessa. Ja kun on kunnolla päällä, ei haittaa yhtään. Hevoset on kilttejä, kun niillä lähdetään maastoon ja ollaan rauhassa. Paitsi susille ne eivät ole kilttejä. Eikä vihaisille koirille. Susia ei onneksi kohdattu, mutta yksi vihainen vahtikoira sai minun ratsuni kaviosta ennenkuin ehti puraista meitä. Ihmiset ovat maaseudulla herttaisia, ystävällisiä ja todella vieraanvaraisia. Ilman yhteistä kieltäkin välittyi aito ystävällisyys, ja uteliaisuus minua kohtaan. Eli kun menette sillä junalla Kiinaan tai päätätte hetken mielijohteesta ottaa lennon Ulan Batoriin, älkää jääkö sinne vaan lähtekää maaseudulle, olkaa rohkeita ja ystävällisiä, niin pääsette kokemaan unohtumattoman seikkailun. Ennen lähtöäni minulta kyseltiin miksi ihmeessä menen sinne? Olenko kenties hullu? Ja sinne päästyäni minulta jälleen kyseltiin miksi olin tullut sinne? Olinko mahdollisesti hullu? Varmasti olen. Ja miksikö menin sinne? Koska se on kiehtova maa. Siitä ei ole paljon tietoa, kaiken voi kokea itse ensimmäistä kertaa. Ja koska olen hullu. Minulle Mongolia tarjosi mielettömän kokemuksen, sitä on vaikea pukea sanoiksi, etenkin kirjoittaen, ja mielelläni kerronkin kasvotusten aiheesta aina kun siitä jaksetaan kuunnella. Mutta ennenkaikkea suosittelen itse menemään paikanpäälle ja kokemaan Mongolian. Ja aion todellakin mennä itse uudestaan, nähdä Altai vuoriston ja Gobin autiomaan.

WP_20150131_14_38_06_Pro

Ole kiltti muille, kunnioita luontoa ja vuoria. Mongolialainen elämänohje minun kokemukseni mukaan. Om mani padme hum.

Mongolian jälkeen kevättalvi meni töissä, ja parilla pienellä Lapin reissulla. Kävin ensimmäistä kertaa Levillä laskemassa, kun koin elämäni ensimmäisen seminaarimatkan pohjoiseen. Herraisä, en taida uudestaan moiseen ryhtyä. Onneksi se oli vain pitkä viikonloppu. En muutenkaan vakuuttunut Levistä, olen rauhallisempien tuntureiden ystävä. Ja niinpä suuntasinkin pääsiäisenä Pyhälle, joka on tuttu jo vuosien takaa. Hiihtopummasin ensimmäiset päivät yksin tunturissa, tein pari työkeikkaa ja moikkasin vanhoja tuttuja. Olin yhtenä päivänä kyllästyneenä Calletalon baaritiskillä ja kysyin pojilta mitä voisin kokeilla seuraavaksi. He ehdottivat Altai skisejä. No minä marssin reippaana vuokraamoon ja sukset alle. Täysin tietämättömänä mistä on kyse. Reippaasti lähdin ylös tunturiin, jossa huomasin heti alkuun että nämä sukset ei sitten pidä ollenkaan jos on jäätä, tampattua rinnettä, mitä vaan muuta kuin kunnon puuteria. Ja sitten nousi tuuli. Ja alkoi sataa lunta. En ole ikinä tullut niin kauan huipulta Calleen. Tiedättehän vanhan piirretyn jossa Bambi on liukkaalla jäällä? Se olin minä. No, saatiin hyvät naurut ainakin tästä kokeilusta, enkä enää valittanut kyllästymistä. Pääsiäisen jälkeen tunturiin saapui joukko kavereita ja vietimme nautinnollisen viikon laskien, syöden ja saunoen aurinkoisessa kevätsäässä. Itse sähläsin vielä uudestaan niillä saamarin suksilla ja kokeilin uudestaan paremmassa säässä takamaastossa laskua, sillä seurauksella että kylkiluuni murtui jossain niistä noin 30 kaatumiskerrasta.

InstagramCapture_1895feda-64d9-47f5-ae1a-4536cd1b6c80

Jääkiipeilyä Tajukankaalla.

Se ei haitannut menoa, kokeilin myös jääkiipeilyä, jo murtuneella kylkiluulla, joka tosin kipeytyi kunnolla vasta etelään palattuani. Jääkiipeily oli mahtavaa, olin heti alusta lähtien jotenkin kotonani siellä jääseinällä. Harmi että kausi oli ihan lopussa ja en päässyt enää uudestaan sitä tekemään, mutta ihan kohta olenkin jo taas jäällä… Se missä en ollut ollenkaan kuin kotonani, oli leijahiihto. Myös sitä piti kokeilla Pyhäjärven jäällä, ja voin vakuuttaa että se ei sujunut ollenkaan.

InstagramCapture_a54c8db1-1cb0-4738-9742-e352345084e7

Onnistunut hetki leijahiihdossa.

 

 

Tosin se oli kivaa sen 3 sekuntia kun pisimmillään pääsin sujuvasti eteenpäin, että siinä on toki potentiaalia, jos kärsivällisyys riittää treenaamiseen. Vaikka nautin laskettelusta, tampatuilla rinteillä ainakin, kyllä tuo jäähomma oli enemmän minun juttu, ja uuden vuoden alkaessa onkin sitä luvassa laskettelun ohessa lisää, isommilla seinillä oletettavasti, kun suuntaamme talvilomareissulle Alpeille. Mutta siitä lisää myöhemmin sitten.

Loppukevät ja alkukesä meni kiipeilyä harjoitellessa, muutamilla ratsastusretkillä ja juostessa. Kun pääsin ensimmäistä kertaa ulos kalliolle kiipeämään, ymmärsin vasta jutun jujun todella. Sisälläkin on kiva kiivetä mutta ulkona se vasta on jotakin. Näin ollen monet vapaaillat meni Solvallassa, Käärmekalliolla ja Rollareilla. Hankimme varusteita kuten oman köyden, kypärät, erilaisia remmejä ja naruja ja lenkkejä, ja olin pyörällä päästäni mitä mikäkin on nimeltään. En vieläkään muista kaikkea. Mutta nyt jo muistan mihin tarkoitukseen mikäkin on suunnilleen, vaikken nimiä niille aina tiedäkään. Vaikka illat oli helposti melko pitkiä, ja kyyneleiltä ei vältytty  vaikeissa kohdissa, odotan malttamattomana jo ensi kevättä kun taas pääsee ulos yrittämään.

InstagramCapture_9160f1d0-5ad7-495e-bd06-d5e69b4d0847

Ankkuriharjoittelua Käärmekalliolla.

Seikkailut jatkuivat heinäkuussa, niistä lisää myöhemmin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s