Vapaan aikataulun mahdollisuudet

San Borja, Bolivian lehmäpääkaupunki. Täällä vaihdetaan kyytiä kun matkustetaan La Paz-Trinidad väliä. Blogit suosittelevat jatkamaan matkaa mahdollisuuksien mukaan samantien. Ja mahdollisuudet saattavat sadekaudella olla olemattomat, koska tie saattaa olla pitkäänkin poikki mentäessä Trinidadiin. Juuri mitään muuta tietoa emme paikasta löytäneet, joten päätimme jäädä pariksi päiväksi katsomaan mitä täältä löytyisi. Ensikosketus oli kieltämättä aika huono. Matkustimme Trinidadista koko päivän tänne pölyn peittämään pikkukaupunkiin. Auringon laskiessa lämpötila pysyi yli 30 asteessa ja olimme kuorrutettuja erittäin hienolla hiekkapölyllä, jota irtoaa tiestä näin kuivalla kaudella aivan järkyttävä määrä autojen siinä kaahatessa. Hotellimme oli kuitenkin mukava, ilmastointikin oikein, mikä on meidän budjettimatkailussa melkoinen luksuslaite. Suuntasimme iltapalalle kaupungille, ja se oli karvas pettymys. Olen tähän asti syönyt Boliviassa erittäin maukasta ruokaa, mutta nyt tuli kyllä huti. Valitsin kanan ja hampurilaisen väliltä sen hampparin, ajattelin että ei siinä voi kovasti pieleen mennä. Kyllä voi. Niin pahaa hampurilaista en ole syönyt koskaan. Ikinä. Missään. Mutta ei auttanut, kello oli paljon, olimme väsyneitä ja nälkäisiä päivän matkustamisesta. 

Se pöly. Sitä on. Paljon.

Tämän jälkeen alkoi sujua, ja tätä kirjoittaessani on menossa päivä 11. Kuumuus ja pöly ovat edelleen hieman haittaavat tekijät, muuten kaupunki on paljastanut meille ystävälliset kasvonsa. Kun olimme selvinneet pahasta ruoasta ja nukkuneet yön yli, selvittelimme mitä täällä oikein voisi tehdä sitten. Lähellä on luonnonsuojelualue, Reserva de la biosferica estacion biologica del Beni, joka kiinnosti. Siitä löytyy hyvin rajallisesti tietoa netistä, ja osittain tietoa on vanhentunutta. Löysimme kuitenkin yhden sähköpostiosoitteen johon lähetimme kyselyä alueesta. Ja niin sitten toisen yön jälkeen kun oli alunperin tarkoitus jatkaa matkaa, suuntasimmekin puistonvartijoiden päämajalle täällä kaupungissa kuulemaan vastauksia kysymyksiimme. Meille selvisi ettei alueella ennen toiminut biologinen tutkimuskeskus enää ole käytössä, mutta voisimme toki mennä telttamme kanssa sinne pariksi yöksi. Hylätyt rakennukset, savannimaisemat, sademetsäsaaret. Luonnollisesti innostuimme ajatuksesta. Ja puistonvartijat innostuivat meidän kuvaussuunnitelmista. Joten maanantaiaamuna hyppäsimme auton kyytiin jälleen ja matkasimme tunnin verran pois kaupungista Porvenirin entiselle keskukselle. Läheisestä kylästä löysimme meille luvatun oppaan joka lähtisi seuraavana päivänä meidän kanssamme kävelemään savannille. 

Hyttysverkoilla varustetussa katoksessa oli hyvä leiriytyä.

Yöllä nukuin huonosti. Keskus on aivan tien läheisyydessä, ja minua yllättäen pelotti yöllä. Kuuntelin jokaista ääntä, ja niitähän riitti. Hevoset laidunsi katoksen vieressä, linnut mekasti läpi yön. Aamuyöllä ohi ratsasti karjapaimen. Yleensä nukun ulkona varsin makoisasti, mutta nyt jostain syystä ihminen, tuo eläimistä julmin, pelotti minua. Ehkä mielikuvitukseni muutenkin oli vauhdissa kierreltyäni illalla ympäri hylättyjä rakennuksia ja nähtyäni ruohikossa tuhansia kiiluvia silmäpareja tuijottamassa minua taskulampun valossa. Silmät kuuluivat hämähäkeille, joista osa oli kyllä kauhistuttavan suuria. Saimme kuitenkin olla rauhassa, niin hämähäkeiltä kuin ihmisiltäkin. 

Hylätyt rakennukset, olipa taas ilo päästä kuvaamaan niitä!

Nämä kaverit väijyivät ruohikossa illan pimetessä.

Aamulla lähdimme sitten oppaamme johdolla kävelemään kohti järveä jossa asuu kaimaaneja. Nyt ei olisi luvassa virkistävää uintireissua kesken kuuman päivän, kaimaanit ovat suuria ja saattavat puraista ihmistäkin joten tyydyimme kastelemaan kasvot rantavedessä. Kuvasimme paljon lintuja ja dronella materiaalia puistonvartijoille alueesta. Päivä oli tukahduttavan kuuma, joten kävely ei ollut kovin miellyttävää minun korkuisessa heinikossa, käärmeitäkin täällä asustelee joten sekin vähän jännitti siellä kulkiessa. Tosin taitaa käärmeitä jännittää enemmän, emme nähneet yhtäkään. Pientä helpotusta kulkemiseen toi ihanat sademetsäkeitaat, pienet saaret keskellä heinikkoa, jossa pääsi varjoon hetkeksi levähtämään. 

Keskiviikkona suuntasimme takaisin San Borjaan, käsittelimme kuvat ja videot ja nautimme ilmastoinnista ja suihkusta jälleen. Voin helposti olla peseytymättä kunnolla viikon tai ylikin, mutta näissä lämpötiloissa ja pölyssä kaksikin päivää oli aika maksimi ilman suihkua. Harkitsimme varaavamme jo majoituksen ja bussiliput torstaille ja jatkavamme matkaa. Jostain syystä emme vielä sitä tehneet ennen käyntiä puistovartijoiden luona. Onneksi. Meille ehdotettiin jos ehtisimme vielä viikonloppu retkelle kilpikonnien suojeluleiriin. Sielläkin tarvittaisi kuvausapua metsien suhteen. Ei tarvinnut kauaa miettiä, tietysti lähtisimme mukaan.

Ja niin sitten lauantaiaamuna köröttelimme vartijoiden mukana heidän tukikohtaansa Rio Maniquin rannalle. Täällä heidän yksi isoimmista tehtävistä on kilpikonnien lisääntymisen avustaminen. Kilpikonnat munivat rantahiekkaan, ja joen rannat ovat tulvien takia muuttuneet erittäin jyrkiksi, jolloin kilpikonnan munat huuhtoutuvat sateiden alkaessa nopeasti jokeen ennekuin ne ovat valmiita. Myös ihmiset sekä muut eläimet syövät munia, joten vartijoiden tehtävänä on kerätä munat hiekasta ennen tulvia ja muita uhkia. Munat siirretään aidatulle hiekka-alueelle, johon sitten kilpikonnan poikaset syntyvät turvassa. Sieltä ne sitten vapautetaan jokeen kun ne ovat valmiita kohtaamaan maailman. 

Joen varressa asuu alkuperäiskansa chimanen väkeä, ja kävimmekin ensin yhdessä kylässä heihin tutustumassa. Drone kiinnosti erityisesti pikkupoikia, mutta kerääntyi meitä ihmettelemään vanhempaakin väkeä. Sampsa kuvasi alueita ilmasta käsin, minä maasta. Ja samalla pikkupojat kuvasi meitä älypuhelimillaan. Nykyaika on tavoittanut maailman viimeisetkin kolkat, luulen. 

Myös aikuiset olivat kiinnostuneita helikopterista.

Sunnuntaipäivän vietimme veneessä joella. Vartijat laskivat kilpikonnia rannoilla ja me kuvasimme lintuja ja vaaleanpunaisia delfiinejä. Välillä rantauduimme jälleen helikopteroimaan ja tutkimaan metsäalueita. Näistä kuvista on suuri apu vartijoille heidän arvokkaassa työssään huolehtiessa ettei metsiä tuhota liikaa. On huomattavasti helpompi ottaa kuva ilmasta käsin kuin rämpiä tiheän sademetsän poikki ties miten pitkälle. 

Onhan tämäkin alue nyt hieman helpompi kartoittaa ilmasta käsin.

Sattuipa sitten vielä maanantaille kansainvälinen puistovartijoiden päiväkin, jonka tarkoitus on kunnioittaa tehtävissään menehtyneitä luonnon puolustajia. Me pääsimme vieraina illallispöytään mukaan, olemme erittäin iloisia kunniasta. Pääasiassa täällä ongelmat ovat samoja kuin Suomessakin, kalastetaan ilman lupia, liikaa ja liian pieniä kaloja. Salametsästystäkin on jonkin verran, ja puuta kaadetaan mistä sattuu. Mutta se mitä en ole ajatellut aiemmin, on työn vaarallisuus muualla maailmassa. Salametsästäjät ovat valtava ongelma ja samalla turvallisuusriski puistonvartijoille erityisesti Afrikan maissa sekä osassa Aasiaa. Olemme iloisia että voimme täällä edes hieman auttaa heitä tärkeässä työssä, ja samalla saimme silmiä avaavaa tietoa maailman tilanteesta luonnon- ja eläintensuojelun kannalta. Huomenna jatkamme jälleen matkaa, onnellisina tästä aikatauluttomuudesta joka mahdollistaa tällaiset pienet mutta arvokkaat avustustyöt matkamme varrella. 

Rio Maniqui

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s