El Chalten 

Kirjoittaminen kesti tällä kertaa hetken, koska olin niin täynnä Argentiinaa että oli pakko odottaa hetki ennenkuin kerron mitään viimeisistä viikoista siellä. Puerto Natalesista lähdimme toiveikkaina liftaten kohti El Calafatea. Olimme kuulleet lähes pelkkää hyvää sieltä sekä El Chaltenista. 7 autokyydin jälkeen olimme Calafatessa, todetaksemme että sehän on sitten kuin Zakopane konsanaan. Missään ei näkynyt mitään paikalliseen viittaavaakaan, pelkkä tavallisen kaupan löytäminen oli työlästä, ja jäikin meiltä kokonaan käymättä. Hotelli ei ollut kummoinen, ainakaan hintansa väärti. Perito Morenon jäätikkö oli kyllä kieltämättä hieno ja saimme sinne miellyttävän yksityistaksin ranskalaisen pariskunnan kanssa kohtuulliseen hintaan. Tämä olikin mukava päivä muutenkin, jäätikkö retken jälkeen nautimme vielä yhdessä oluet ja maukkaat ruoat kivassa panimoravintolassa, jäi oikein kiva mieli päivästä. Ei siis kannata lähteä bussilla jäätikköä ihmettelemään, jos saa 4 hlö kasaan, tulee yksityiskyyti halvemmaksi ja me saimme samalla hyvän opastuksen koko alueesta matkan aikana. Pari päivää riitti tätä kaupunkia, ja jälleen peukalo pystyssä odottelimme kyytiä aamulla. Tunnin odottelun jälkeen matkailuauto pysähtyi ja noukki meidät kyytiin. Espanjalainen pariskunta oli kiertämässä mannerta, lähes samalla reitillä kuin me. Siellä takatilassa olutta nauttiessa hujahti matka El Chalteniin mukavasti. Ensimmäinen hotellimmekin oli ihan mukava, löytyipä sieltä uima-allaskin mitä oli tietysti pakko kokeilla. No se oli pieni ja vaikutti vähän likaisellekin, mutta tulipa käytyä. Hotelli oli kuitenkin lopulta meluisa, kalliin puoleinen eikä kovin viihtyisä. Joten vaihdoimme pariksi yöksi hitusen halvempaan ja mukavan lämpimään vaihtoehtoon. 

Perito Moreno


Lepo Torresin jälkeen riitti ja lähdimme parin päivän retkelle Fitz Royn juurelle. Leiripaikka oli mukavasti metsän katveessa, mutta saimme teltan sijoitettua niin että kuuluisan vuoren huippu näkyi siihen puiden lomasta. Tosin pilvien takaa se ei juuri näyttäytynyt. Minä laiskottelin enkä jaksanut kiivetä ylös asti sitä ihmettelemään, sen juurella olevalle järvelle jatkui vielä polku. Jotenkin tämä vuori ei tehnyt minuun juurikaan vaikutusta. Seuraava päivä meni teltassa, satoi vettä koko päivän. Toisen aamun valjetessa otimme auringonnousukuvia, ja päätimme käydä vielä Piedra Blancan jäätikköä katsomassa. Se kannatti, polun loppuosa on pelkkää kivikkoa mutta varovasti etenemällä sinne pääsi kohtuullisen helposti. Harmitti ettei kiipeilykamat olleet mukana, olisi ollut kivaa boulderia ja pultattuja reittejä suuret lohkareet täynnä. 


Jäätikkö myös oli oikein hieno minun mielestäni, voitti Fitz Royn näkymät. Tämän jälkeen palasimme takaisin kaupunkiin vaihtaen majoituksen erittäin edulliseksi, tosin myös erittäin kylmäksi, vanhaksi asuntovaunuksi. Jos menet tänne kaupunkiin joskus ja haluat säästöluokan majoitusta, suuntaa siniselle talolle. Kyllä. Casa Azul, ei löydy muuten opaskirjoista eikä bookingista. Sen tunnistaa väristä. Meidän vaatimaton asuntovaunumme oli alle kympin yö. Talossa on myös sisällä huoneita ja teltan voi laittaa pihalle halutessaan. Lämmin suihku ja keittiö löytyy. 

Sitten oli vuorossa kunnollinen trekki jälleen, Huemul Circuit. Olimme kuulleet kehuja tästä, ja halusimme ehdottomasti tehdä sen. Ongelmaksi muodostui alussa heti se että reitillä on pakollisena varusteena oltava valjaat ja sulkkareita ja narua, jokaisella omat. Siellä on pari kohtaa jossa joki ylitetään vaijeria pitkin, tosin kaikkialla mainittiin että myös jalan se onnistuu. Minua kiinnosti enemmän läpikahlaus etenkin kun vedet oli nyt alhaalla. Joten ei oikein huvittanut maksaa kaksista valjaista turhaan vuokraa. Ja siis nämä varusteet tarkistetaan rekisteröitymisen yhteydessä, jonka voi toimittaa päivisin 9-16 välillä reitin alussa puistonvartijoiden kopilla. Me taas halusimme lähteä matkaan aamuvarhaisella jotta näkisimme auringonnousun ensimmäisen vuoren päältä. Eli ne valjaat olisi pitänyt vuokrata yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi vielä. Me luulimme että rekisteröityminen olisi vain jonkin sortin suositus eikä sakon uhalla toimitettava juttu. Joten rahansäästö ja hienot kuvat mielessämme lähdimme matkaan. 
Auringonnousu oli upea. Aamiainen maistui sitä ihaillessa, ja retki alkoikin oikein mukavissa merkeissä. Koko päivän polku oli kivaa kulkea, tosin vähän märkää pienellä suoalueella mutta ei mahdoton. Ensimmäinen leiri, Lago Toro, ei ollut kummoinenkaan, varjoinen ja metsän siimeksessä, tosin ei siihen tuulikaan pahasti käynyt joten nukkumista ajatellen varsin kätevä. Sinne saapui illalla yksi retkeilijä meidän lisäksi, nuori mies Slovakiasta. Aamulla ennen hänen tai auringon nousua me jo suuntasimme kohti ensimmäistä joen ylitystä. Reitti kulkee märempään aikaan kiertäen järven ja nousten kallion yli. Nyt järvi oli puoliksi kuivunut joten marssimme siitä läpi, tämä tietysti aiheutti sen että joen vartta oli kiipeiltävä kallioseinämiä reppu selässä. Vähän jännitti välillä, mutta ei siinä nyt kovin montaa metriä ollut pudotusta lopulta, ehkä olisi tullut murtumia mutta varsinaista vaaraa siinä ei ollut. Ensimmäinen vaijeriylitys seurasi tätä. Sampsalla oli valjaat ja muut romppeet joten hän sitten käyttikin niitä. 7 metrin matka vaijerissa roikkuen ei varsinaisesti kiinnostanut minua, kaikkine säätöineen, ne valjaat saa siis varsin kätevästi vedettyä vaijeria pitkin takaisin seuraavalle, joten tuntui vieläkin tyhmemmälle että kaikilla olisi omat kamat mukana. Minä siis kävelin muutaman kymmenen metriä yläjuoksulle kapeampaan kohtaa jokea, ja käärin lahkeet ylös. Kahlaus sujui helposti kävelysauvojen kanssa, sandaalit jalassa. Kivet olivat pohjassa liukkaat joten ilman kenkiä ei vuolaaseen virtaan kyllä olisi ollut asiaa. Vesi myös oli hyytävän kylmää, matka ei ollut pitkä, ehkä sen 7 metriä tässäkin kohdassa mutta lopussa alkoi kyllä varpaita poltella. Tämä tietysti oli aavistettavissa, joki alkaa jäätiköltä joka näkyi tähän kävelypisteelle. Olin varautunut tähän ja sain vaihdettua lämpöiset sukat ja kuivat kengät jalkaan heti päästyäni joen yli. Seuraavat tunnit kuluivat kivikkoisessa rinteessä jäätikön sivussa. Polku poikkesi muutaman kymmenen metriä jäätikön päällekin, joten voi sanoa kävelleensä jäätiköllä. 


Tiukan ylämäki rutistuksen jälkeen avautui jälleen upea jäätikkömaisema kun näkyviin tuli Glacier Viedma. Tästö alkoi sitten reitin tylsin osuus. Pelkkää soista tasamaata, näkymä oli kyllä hieno, mutta muuten reitti sinällään oli tasaista puurtamista leiriin asti. Täällä on pieni mökki, jos sattuisi oikein paha keli voisi siellä kokkailla ja yöpyäkin jos tarve vaatisi. Nyt ei vaatinut, aivan tyyntä ja kirkasta riitti koko yöksi. Jälleen rakentelimme hyvät suojamuurit teltalle tuulen varalle, turhaan. 

Aamun valjetessa taas matkaan, tällä kertaa emme auringonnousua metsästäneet, paikka ei ollut sille kummoinenkaan, mutta lähdimme ajoissa liikkeelle silti, tiesimme että reitin varrella olisi haastava laskeutuminen luvassa. Tästä meitä oli siis varoiteltu ihan, se olisi kuin kiipeilyä ilman köysiä välillä, alaspäin tosin. Ja tämä tietysti tarkoitti että ensin oli kiivettävä jyrkkä rinne ylöspäin. Joten kun alamäki alkoi, oli jalat jo aivan poikki valmiiksi ylöspäin kiipeämisestä. Alamäessä pahinta oli kyllä osuudet joissa pohja oli polku jonka pinta hienoa hiekkaa ja savea, ja niiden alla kallio. Varsinaiset ”kiipeilyt” olivat pari kohtaa ja ne oli lastenleikkiä verrattuna siihen että jalat lipsuivat jyrkällä polulla, ilman että voit ottaa mistään kiinni tai että sauvoista olisi mitään apua. Enemmän siis varottaisin vain yleisesti raskaasta alamäestä, ei se kovin vaikea ollut. Muutamaa takapuolikosketusta lukuunottamatta selvisimme tästä osuudesta kunnialla, polvet nyt vähän kipeytyivät ja reisilihakset saivat kunnon treeniä. Viimeiseksi yöksi jäimme leiripaikalle joka oli kyllä koko reitin huonoin. Emme halunneet jäädä jäätikön puolelle, sieltä puhalteleva tuuli ei houkutellut, joten pystytimme teltan niemen toiselle puolelle, suuren kiven juureen. Kartassa on siis kaksi eri kohtaa merkitty telttailuun. Siinä hevosen pääkallon vartioidessa paikkaa oli mukava kokkailla lehmän läjien keskellä. Lehmät eivät onneksi tulleet yöllä leiriä tuhoamaan, eikä puumaakaan näkynyt. Viimeisenä päivänä reitin sanottiin olevan vaikea seurata, että vain GPS apuna löytää suoalueen poikki jossa merkit ovat hävinneet polun mukana. Monta tuntia myöhemmin ihmettelimme missähän tämä kohta pitäisi olla kun ei enää olisi pitkäkään matka loppuun. Totesimme että ohitimme sen meidän telttapaikan valinnalla, sen kohdalla näkyi suota mutta koska me edellisenä päivänä poikkesimme polulta telttailemaan suojaisampaan paikkaan, samalla ohitimme tämän hankalan polunkin. Toinen joen ylitys oli aivan loppumetreillä reittiä, ja täällä on oikein erikseen merkittykin ylityspaikka myös jalan. Menimme tällä kertaa molemmat joen poikki, ei huvittanut säätö kamojen kanssa muutaman metrin vaijerin takia. Loppumatka parkkipaikalle josta lähtee jäätikölle menevät risteilyt, meni miettiessä jaksaisimmeko kävellä kaupunkiin ylimääräiset 8 km jos emme saisi kyytiä keneltäkään parkkikselta. Laiva lähti kierrokselleen juuri kun saavuimme sinne, joten olisi odotettava kunnes se palaa, jotta voisimme saada kyydin. Päätimme jäädä kokkailemaan lounasta satamaan ja odottelemaan lautan saapumista. 
Ja sitten saapuikin puistonvartija. Meistä ei taida olla rikolliselle polulle, koska emme osanneet valehdella hänelle, vaan myönsimme heti että olemme olleet reitillä rekisteröitymättä. Oletimme tietysti että saamme vähän nuhteita ja se siitä. Virhe. Saimme toki kyydin kaupunkiin häneltä mutta saimme muutakin kuin nuhteita. Tämä tapahtui siis lauantaina. Meidän oli tarkoitus lähteä jatkamaan matkaa sunnuntaina. Emme lähteneet. Jätimme tavaroita pantiksi vartijoille, koska luonnollisesti emme voineet samantien maksaa sakkoa. He kun saisivat vasta maanantaina iltapäivällä tietää paljon me joutuisimme maksamaan. Että se siitä säästöstä. No, otimme lämpimän hotellihuoneen lisäöiksi ja söimme hyvin kaupungilla. Maanantaina menimme nöyrinä kuulemaan tuomion. Muutama satanen siitä sitten tuli lopulta. Hauskuushan ei loppunut tähän. Sitä kun ei voinut maksaa käteisellä, koska siellä ei työskentele ketään joka saa käsitellä rahaa. Vaihtoehdot olisi siis mennä automaatille maksamaan kortilla tai El Calafateen maksamaan käteisellä. Menimme automaatille. Luonnollisesti se ei onnistu ulkomaalaisella kortilla. Ystävällinen puiston työntekijä tarjoutui maksamaan itse ja me maksaisimme hänelle. Hän ei muistanut koodejaan joten ei sitten onnistunut sekään. Kello oli tässä vaiheessa jo lähes viisi, joten luovutimme ja totesimme että eiköhän yritetä seuraavana päivänä uudestaan, eipä se yksi päivä enää mitään haittaa meille, kun suunnitelmat oli joka tapauksessa menneet uusiksi. Tiistaina asian sai vihdoin hoidettua, ja olimme vapaita jatkamaan matkaa. Tähän kuitenkin meni sen verran että ei enää kannattanut sinä päivänä lähteä eteenpäin, joten minä jäin vielä yöksi hotelliin, Sampsa meni yksin Cerro Torrelle kuvaamaan. Minua ei enää huvittanut mikään täällä. Olisin halunnut pitää El Chaltenista, mutta se ei nyt onnistunut. Omaa syytä toki suurin osa ettemme olleet parempia valehtelijoita tai että ylipäänsä lähdimme rikolliselle polulle. Siitä huolimatta tosin kaupunki jätti kyllä aika kylmäksi, emme palaa tänne kyllä koskaan, luulen. 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s